Moni suomalainen osallistuu jollakin tavalla humanitaariseen työhön. Useimmat rahoittamalla sitä, mutta oman havaintoni mukaan myös konkreettinen osallistuminen kiinnostaa monia, ehkä useampia kuin parikymmentä vuotta sitten. Ei se ole mikään ihme, saammehan tietoa maailman kriiseistä helposti ja moni haluaa tehdä jotakin niitä helpottaakseen. Hiukan lohtua maailman tuskaan.
Niin lähdin minäkin, pari vuotta sitten.
Humanitaarinen työ oli ollut haaveeni jo lapsuudesta lähtien. Nyt, viisikymppisenä, se toteutui. Haavekuva ei täysin vastannut todellisuutta, tietenkään.
”If your countries just stopped sending weapons here, nobody would even have to come here to humanitarian work”, sanoi eräs pääosin sotavammoja hoitavan sairaalan kirurgi.
Tämä lapsenkasvoinen nelikymppinen nainen on työskennellyt tässä sairaalassa nelisen vuotta ja nähnyt mitä luodit ja räjähdykset ihmiskeholle tekevät. Kun eräässä toisessa keskustelussa sanoin, että hänhän näyttää aivan lapselta, hän nauroi: ”If you live a happy life, you don’t get old so soon.”
Se, mitä hän sanoi asekaupasta, on ilmiselvää. En vain ollut aiemmin oikein ajatellut sitä. En ole niin perehtynyt maailmanpolitiikkaan, että osaisin kertoa, miten sotien alkamiset ja jatkumiset riippuvat ulkopuolisista tahoista, mutta lienee selvää, että jos aseita ei olisi saatavilla, ei sotaa voisi käydä.
Humanitaarista apua rahoittavat maat valmistavat toisella kädellä sotimistarvikkeita. Totta on myös, että nykymaailmassa jokainen hyvinvointimaan kansalainen on ainakin muutaman välietapin kautta yhteydessä maailman sota- ja kärsimysnäyttämöihin. Pelkästään se, että juomme kahvia tekee meistä osallisia. Se, että ajamme autoilla, tekee meistä vielä enemmän sitä.
Minä ryhdyin humanitaariksi paitsi nähdäkseni maailmaa, myös voidakseni auttaa maailman kärsiviä.
Nyt tunnen itseni hiukan tekopyhäksi ja pelkuriksi. Nimittäin ruohonjuuritasolla näkee asioita, joihin haluaisi vaikuttaa, mutta keinoja ei ole.
Jos todella palavasti haluaisin muuttaa maailmaa, olisi paras nostaa takapuolensa sohvalta, sulkea Netflix ja ruveta poliitikoksi. Mutta se on kovin hidas ja vaikea tie: täytyy tutustua perinpohjaisesti monimutkaisiin asioihin, istua tylsissä kokouksissa, joissa päätetään arjenharmaista asioista ja sitten vielä sietää suuren yleisön tietämättömyyttä.
Niinpä toistaiseksi olen lääkäri, ja teen sen mitä lääkärinä voin. Jonkun sekin täytyy tehdä.
Tärkeä periaate humanitaarisessa toiminnassa on se, että kaikkia ihmisiä hoidetaan, kun he ovat avun tarpeessa. Ei kysellä, oletko sotilas vai siviili tai mitä ideologiaa edustat.
Siksi on hienoa ja tavallaan helppoa olla töissä kriisialueen sairaalassa: ei tarvitse miettiä priorisointia. Priorisointi tapahtuu projektitasolla, silloin kun päätetään, minne jokin avustusprojekti sijoitetaan ja millaisia toimintoja se toteuttaa.
Mikä on tärkeintä maassa, jossa julkinen terveydenhuolto puuttuu lähes kokonaan ja jossa käydään sotaa? Vastaukseni on: naiset ja lapset. Ei tämä tietenkään ole mikään oma uusi oivallukseni. On hyvin ilmeistä, että nämä ihmiset joutuvat pahiten kärsimään, kun yhteiskunta epävakaistuu.
Synnyttäminen tulee vaarallisemmaksi ja siitä seuraa hengissä selvinneille naisille ja vauvoille terveysongelmia. Heikossa psyykkisessä ja fyysisessä kunnossa oleva äiti merkitsee huonoa tulevaisuudennäkymää koko perheelle. Minkälaista onkaan saada vaikkapa vesikovaginaalinen fisteli maassa, jossa mies voi ottaa useita vaimoja? Minkälaista on syntyä kuudenneksi lapseksi nälkiintyneelle äidille, jolla on tämä fisteli?
Tulin hiukan yli kuukausi sitten kuukauden reissulta Jemenistä. Olen aiemminkin työskennellyt paikoissa, joissa on meneillään aseellinen konflikti tai sen jälkitila. Silti, tämä kuukausi kiteytti minulle kuvan sodan kasvoista.
Näen nuoria miehiä makaamassa teho-osastolla leikkausten jälkeen ja naisia tulemassa sairaalaan synnyttämään melkein tai aivan liian myöhään.
Toisaalta tässä epävakaassa maassa olen tavannut todella ihmeellisiä ihmisiä. Niin kuin nyt vaikkapa eräs koulutukseltaan thoraxkirurgi, mutta nykyinen yleiskirurgi, sanan hämmästyttävimmässä merkityksessä. Hän on hiukan alle nelikymppinen mies, jonka elämään kuuluvat kissa, uiminen, hyvät ystävät ja kirurgia.
Kirurgiaa ja tietojensa jakamista eteenpäin tämä kollega rakastaa niin paljon, että saapui vapaapäivältään opettamaan minulle ns. alpha-kielekkeen käden räjähdysvamman jälkeisen pehmytosadefektin korjaamiseksi.
Meillä oli myös erittäin mielenkiintoinen keskustelu minun kristinuskoni ja hänen islaminuskonsa eroista. Puhuimme paljon eläimistäkin: minä olen koira- ja hän kissaihminen.
Kotiinviemisiksi sain häneltä ison tölkillisen kuuluisaa jemeniläistä hunajaa. Tuntui ihmeelliseltä avata se joulun aikaan ja käyttää sitä kalkkunan maustamiseen täällä kaukaisessa, kylmässä pohjolassa.
Heidi Wikström
Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
