Satuin lukemaan Karoliinisessa instituutissa muovisia henkitorvia asentaneesta Paolo Macchiarianista ja oululaisesta Polarin perustajasta Seppo Säynäjäkankaasta kertovat jutut samana päivänä. Oudolla tavalla keksijämiesten tarinat solmiutuivat päässäni yhteen.
Molempia voi eittämättä pitää varsin älykkäinä ja luovina ihmisinä. Päämäärätietoisesti he ovat kulkeneet omaa tietään, raivanneet esteitä ja kuunnelleet omaa sisäistä ääntään.
Suomen Kuvalehdessä (2/2019) toimittaja Veera Jussila pureutuu Karoliinisen instituutin surullisenkuuluisiin tapahtumiin vuosikymmenen alussa. Macchiarini oli hurmannut laitoksen johdon, joka tämän jälkeen sivuutti kirurgista kantautuneet soraäänet toivoen yliopistolle ja sairaalalle kruunuja ja kunniaa. Toukokuussa 2011 ”tähtikirurgi” asensi Ruotsissa ensimmäisen synteettisen henkitorven kasvainpotilaalle. Leikkausta seurasi sivusta tutkija-kirurgi Karl-Henrik Grinnemo, joka omien sanojensa mukaan valjastettiin toimenpiteen jälkeen osasyylliseksi tiedevilppiin.
Leikkauksia tehtiin lisää. Myöhemmin Grinnemo tukijoineen yritti paljastaa huijaukset, mutta heitä ei haluttu kuulla. Ei edes silloin, kun leikatut potilaat alkoivat mädäntyä sisältäpäin. Tammikuussa 2016 Ruotsin televisio paljasti toimittaja Bosse Lindquistin jutussa Macchiarinin kyseenalaiset toimet ja niiden kammottavat seuraukset. Tuore Suomen Kuvalehden juttu kertoo puolestaan karusti tiedemaailman mädännäisyydestä: Grinnemosta tuli hyljeksitty, mutta ylopiston johtajat pelastettiin hyviin virkoihin – ja Macchiarini jatkaa tutkimustyötään Etelä-Euroopassa.
Vaan mikä sai italialaisen Macchiarinin ja oululaisen Säynäjäkankaan päätymään samaan tarinaan?
Jaakko Lyytisen kirjoittama juttu Helsingin Sanomissa (13.1.) piirtää Polarin perustajasta rakeisen henkilökuvan, josta erottuu sisimmässään epävarma ihminen. Hän tuhosi alkoholilla lopulta oman elämänsä, mutta pystyi silti kanavoimaan luomisvoimansa hyvään ja kestävään. Päinvastoin kuin Macchiarini, jolle muut ihmiset olivat vain astinpuita omaan gloriaan.
Näin ainakin jutut meille kertovat. Onhan journalismi lopulta vain kerrontaa, joka rakentaa kohteistaan halutunlaisen kuvan.
Kuten tieteellinen tutkimus, journalismi kohdentaa katseensa muutamiin saatavilla oleviin pisteisiin ja piirtää niiden väliin viivat, joista muodostuu kuvio sellaisessa järjestyksessä kuin tekijä on pisteet yhdistänyt. Joku toinen voisi piirtää erilaisen kuvan.
HS:n toimittaja saa katseemme kiinnittymään sotaorvon Säynäjäkankaan periksiantamattomuuteen, innostukseen kehittää fysiologista mittaamista ja näille vastakohtana haluun päihtyä viinasta ja ökyautoista. Juttu huipentuu yhtiökumppanin muisteloon ex-johtajasta, joka humalassa kertasi loputtomasti yhtä golfmailan valitsemisen virhettään.
Tästäkö siis on lopulta kysymys vääryydessä ja kohtuudessa? Vääryys ja pahuus pääsevät toteutumaan ihmisessä, jolta puuttuu useimpia ihmisiä riivaava sietämätön epävarmuus omista kyvyistä ja rajoista. Tai ainakin oikeudentunnoton pystyy tuon äänen tehokkaasti vaientamaan.
Oikeus ja kohtuus pitävät puolestaan valtaa ihmisessä, jonka elämä on enimmäkseen tarpomista loskassa ja kurassa, satunnaisten valonpisaroiden pirskahdellessa – mutta jolle juuri se onkin oikeaa elämää.
Kirjoittaja:
Ulla Järvi
Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri
Julkaistu Lääkärilehdessä 4/2019.
