”Mitä se naapurikin meistä ajattelee” vilahti mielessäni ajatus, kun pääsiäislauantaina klo 11 aloimme purkaa mökkitontilta vanhaa aittaa.
Moukarin ääni kaikui järven yli räjähtävänä. Aitta oli pakko purkaa ja nyt oli se hetki, kun ehdimme asiaan tarttua, mutta silti vanha tuttavani, alati valmis häpeäntunne, viivähti ajatuksissani hetken.
Häpeä on mielenkiintoinen tunnetila. Pieni lapsikin tunnistaa pilkallisen naurun ja tuntee häpeän puristuksen.
Olisi tärkeää, että eri alojen asiantuntijat uskaltavat tuoda näkemyksiään esille ja tieto liikkuu avoimesti.
Nuoruusikään tullessa häpeän rooli korostuu sosiaalisten suhteiden verkoston laajentuessa ja perheen ulkopuoliseen joukkoon kuulumisen noustessa prioriteetiksi. Nuoren oma paikka maailmassa on vielä epäselvä ja sitä hakiessa tulee tehtyä kaikenlaista, joka kaduttaa enemmän tai vähemmän.
Pahimmillaan häpeä tai kenties enemmänkin häpeän kokemisen pelko lamauttaa ihmisen täysin.
Huijarisyndrooma on tuttu käsite monelle vaativissa työtehtävissä toimivalle. Ei ole helppoa tehdä tärkeitä päätöksiä, kun häpeä leviää tahmaamaan ajatuksia ja saa epäilemään itseään.
Kuitenkin myös häpeällä, kuten kaikilla negatiivisilla tunnetiloilla on hopeareunansa. Ilman sopivaa määrää nolostumista tulisi ihmisen toistettua samoja virheitä kerta toisensa jälkeen. Häpeä ja katumus pitävät meidät kaidalla polulla, yhteiskunnan normeja noudattamassa.
Ei kuulu kaikkialle
Erityisen vaaralliseksi häpeä muuttuu, kun se otetaan aseeksi taisteluun, johon se ei kuulu.
Hiljattain päättyneessä eduskuntavaalikampanjoinnissa oli nähtävissä jälleen huolestuttavia piirteitä. Sekä ehdokkaat keskenään, että vaaleja seuraava yleisö lähtivät mukaan häpäisemisen kulttuuriin. Sosiaalisen median alustoilla naureskeltiin, pilkattiin ja mitätöitiin ehdokkaita sekä heidän edustamiaan arvoja.
Maistiaisia tästä sopasta on nautittu jo pitkään ennen kuuminta taistoa. Lehtiotsikot ovat nostaneet tikun nokkaan vuorollaan kaikkien puolueiden näkyviä hahmoja. Tavallisen kansalaisen on vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti altistaa itsensä ja elämänsä julkisuudessa reposteltavaksi.
Röyhkein saa äänensä kuuluviin
Häpäisemisen kulttuuri näkyy myös politiikan ulkopuolisessa julkisessa keskustelussa. Olisi tärkeää, että eri alojen asiantuntijat uskaltavat tuoda näkemyksiään esille ja tieto liikkuu avoimesti.
Erityisen vaaralliseksi häpeä muuttuu, kun se otetaan aseeksi taisteluun, johon se ei kuulu.
Nykyinen keskusteluilmapiiri on kuitenkin kaikkea muuta kuin mahdollistamassa asiantuntijoille puheenvuoroja.
Mitä polttavampi keskustelunaihe, sitä katkerampaan julkiseen ryöpytykseen saa varautua. Etenkin koronapandemian puhjettua olemme todistaneet, kuinka röyhkein ja äänekkäin saa eniten näkyvyyttä ja useampi arvostettu kollega on päätynyt kohtuuttomaan tilanteeseen, jopa tappouhkauksien kohteeksi.
Kukaan ei varmasti kaipaa takaisin aikaa, jolloin yhteiskunnallinen asema määräsi tiukasti sen, kenen oli lupa puhua, mutta nykyisellä polulla eteenpäin jatkaminen tulee johtamaan siihen, että jokainen hiukankin itsesuojeluvaistoa omaava henkilö pysyy hiljaa.
Ehkä voisimme palata keskustelukulttuuria parantaaksemme askeleen taaksepäin ja koettaa muistella niitä peruspelisääntöjä, joita meille on yritetty päiväkoti-ikäisistä saakka opettaa ja joita itse opetamme omille lapsillemme.
Jos jättäisimme pois mitätöimisen, henkilöön menevät kommentit sekä uhkailun, olisimme jo kovin pitkällä. Turvallisen ja kunnioittavan ilmapiirin luomalla päästäisimme ääneen myös heidät, joille oman mielipiteen ilmaiseminen ei ole helppoa. Päättäjien työ helpottuisi, kun energian voisi suunnata olennaiseen puolustusmekanismien ylläpitämisen sijaan ja asiantuntijat saisivat antaa parhaan mahdollisen panoksensa päätöksenteon tueksi, joutumatta pelkäämään maalittamista tai tappouhkauksia.
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri, innostunut nuorisolääkäri ja wannabe-opettaja, jonka vapaa-aika kuluu lukien sekä multasormia verrytellen.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
