Omasta mielestäni en ole syyllistynyt kenenkään seksuaaliseen enkä muuhunkaan häirintään saati ahdisteluun. Tiedän, että joku voi sittenkin olla toista mieltä. Ihmisten välinen viestintä on niin monimutkaista. Toisen sanattomiksi jääneistä tunnoista tai tulkinnoista ei voi koskaan olla täysin varma.
Sosiaalisen median #metoo-kampanja on nostattanut vilkkaan keskustelun julmasta, herkästä ja tärkeästä aiheesta. Kampanjan valtava osallistujamäärä ja sen julki tuomat tarinat todistavat häirinnän ja ahdistelun olevan tavattoman yleistä. Tällainenkin röyhkeys tuntuu olevan hiljaisesti hyväksytty maan tapa.
Vahvemman tai röyhkeämmän oikeus kukoistaa kaikkialla, missä voi. Sille antaa tilaa vaikeneminen. Väärinkäytöksille erityisen alttiita ympäristöjä ovat ne, joissa ahdistelijan valta-asema saa uhrin pelkäämään ja hiljaiseksi. Työpaikat, koulut, nuorten harrastukset… Näitä on liian paljon, mutta lisäksi olemme luovuttaneet häiriköille yhteisen julkisen tilan.
Hienoinkaan kampanja ei yksin poista ongelmia, mutta voi antaa sysäyksen, joka kääntää kehityksen myönteiseen suuntaan. Julkinen keskustelu antaa selkänojan jokaiselle, joka sanoo ”ei käy”. Häpeä vaihtaa puolta, eikä kasvata enää uhrin taakkaa, vaan sen uhka hillitsee hyökkääjää.
Uhrin häpeän tuhovoimasta kertoo Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä. Kirjailija kuvaa hyväksikäytetyn kantaman häpeän olemusta ja seurauksia, sekä ajatuksia että sydäntä avartavasti. Tarina ei säästä lukijaa, koska etääntyminen siitä on mahdotonta. Ymmärrys kasvaa – tehden kipeää, kuten niin usein.
Tavallisesti some-keskustelu syntyy, kuohahtaa ja hiipuu nopeasti. #metoo:lle ei saisi käydä niin.
Toisaalta suurta julkisuutta saavat kampanjat voivat voimallaan myös vaimentaa aiheen kannalta oleellisia ääniä. Niidenkin kuulumisesta olisi pidettävä huolta.
#metoo kuvataan maailmanlaajuiseksi. Tavallaan totta, mutta myös liioittelua. Länsimaailmanlaajuinen se ainakin on, mutta todennäköisesti kampanja ohittaa valtavan määrän häirinnän ja ahdistelun uhreja sellaisissa kulttuureissa, joissa heidän asemansa on kaikkein heikoin. Kansainvälisten organisaatioiden sinnikäs työ erityisesti tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta on edelleen varmimpia keinoja parantaa maailmaa.
#metoo keskittyy naisten kokemaan seksuaaliseen häirintään, johon miehet syyllistyvät. Milloin ja miksi pikkupojista kasvaa sellaisia miehiä? Isien esimerkki tiedetään vaikuttavaksi, hyvässä ja pahassa. Olisi myös mielenkiintoista kuulla äitien pohtivan, mitä heidän pojilleen tapahtuu.
Kun yhteiskunnan kipupiste purkautuu julkiseen keskusteluun, on vaikea olla muuta kuin vallitsevaa mieltä. Mikään inhimillinen ei kuitenkaan ole mustavalkoista. On tarpeen kuulla erilaisia näkemyksiä, kokemuksia ja tulkintoja. Avoimen ja moniäänisen vuoropuhelun avulla voi olla mahdollista löytää ulos roolimalleista, jotka estävät yksilöä, naista tai miestä, määrittelemästä itse itsensä ja rajansa.
Hannu Ollikainen
Lääkärilehden blogi 25.10.
