Masennuksen ja masennuslääkkeiden välisestä mahdollisesta yhteydestä on keskusteltu julkisuudessa näkyvästi ja masennuksen Käypä hoito -suositus on saanut osakseen vahvaa kritiikkiä.
Masennuslääkkeiden käyttö on moninkertaistunut vuodesta 1990. Samaan aikaan masennuksen vuoksi myönnettävien työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kasvanut.
Eläkkeiden määrä alkoi kuitenkin kasvaa jo vuonna 1987, siis muutama vuosi ennen kuin masennuslääkkeiden käyttö alkoi lisääntyä ensimmäisten SSRI-valmisteiden tullessa käyttöön (1). Selitys on tautiluokituksen muuttuminen: masennusdiagnoosien kriteerit ja tilastointi muuttuivat täysin.
Nykyään on yleistä, että elämässä kolhuja kokeneet hakevat ”saikkua”, saavat sitä ”masennuksen” perusteella ja lisäksi reseptin. Kohtalainen joukko heistä ei edes hae lääkkeitään apteekista, eikä siitä välttämättä ole heille haittaa. Lyhyen hengähdystauon jälkeen ”masentuneet” palaavat työhön, mutta joillakin masentuneilla sairauspoissaolo pitkittyy hatarasti toteutuvan hoidon tukemana eläkehakuun asti.
Mediassa on arveltu kaikkien Suomen lääkäreiden noudattavan masennuksen Käypä hoito -suositusta. Tuhansia masentuneista ja ”masentuneista” laadittuja B-lausuntoja vuosittain lukevana voin varmuudella sanoa, että eivät noudata. Masennuksen hoitotulokset olisivat varmasti paremmat, jos kaikki lääkärit ja psykoterapeutit sitä noudattaisivat.
Käydyssä keskustelussa on osa totuutta: eivät lääkkeet ”masennusta” paranna. On totta, että terveellinen ruokavalio, raitis ulkoilma ja lyhytterapia auttavat usein, jos masennus on enintään lievähköä, terapiaan pääsee heti ja elämässä on mielekästä tekemistä heti kun siihen pystyy.
Todellisuudessa masentunut työtön jonottaa terapiaan ilman aktiivisesti toteutettua lääkehoitoa. Ja pitää muistaa, että koska psykoterapia on tehokasta hoitoa, liittyy siihenkin vakavia komplikaatioita – niistä vaietaan (2).
Vaikea masennus rinnastuu toiminnallisen haittansa puolesta vaikeisiin somaattisiin sairauksiin ja on subjektiivisesti koettuna pahempi (3). Toistuva masennus on aaltoileva pitkäaikaissairaus, jota ei ehkä voi parantaa. Se voidaan kuitenkin usein pitää oireettomana ylläpitohoidolla, joka voi olla lääkehoitoa ja/tai esimerkiksi harvakseltaan toteutuvaa interpersoonallista psykoterapiaa (4,5).
Julkisuudessa käydyssä keskustelussa on mitätöity vaikeasti sairaita ihmisiä ja heidän hoidon tarvettaan. Vaikeasti masentuneet tarvitsevat monipuolista, pitkäaikaista, rohkaisevaa ja tukea antavaa hoitoa ja kuntoutusta jaksaakseen taakkansa kanssa päivästä toiseen.
Kirjoittanut:
Jukka Hintikka
LT, psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti (ET)
professori, Tampereen yliopisto
opetusylilääkäri, PHSOTEY
asiantuntijalääkäri, KELA
Kirjallisuutta:
1. Filppu T. Luuloista ja tulkintaeroista vakuutuslääketieteellisen arvioinnin todellisuuteen – masennus työkyvyttömyys-eläkkeen perusteena. Pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopisto 2010. http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/81342/gradu04119.pdf?sequence=1
2. Pallaskorpi S, Isometsä E, Henriksson M, Suominen K, Lönnqvist J. Yksilöterapian aikana tehdyt itsemurhat Suomessa. Duod 2004;120:572–82.
3. Hays RD, Wells KB, Sherbourne CD ym. Functioning and well-being outcomes of patients with depression compared with chronic general medical illnesses. Arch Gen Psychiatry 1995;52:11–9.
4.Kupfer DJ, Frank E, Perel JM ym. Five-year outcome for maintenance therapies in recurrent depression. Arch Gen Psychiatry 1992;49:769–73.
5.Frank E, Kupfer DJ, Wagner EF ym. Efficacy of interpersonal psychotherapy as a maintenance treatment of recurrent depression. Contributing factors. Arch Gen Psychiatry 1991;48:1053–9.
