Helsingin Sanomissa oli kirjoitus äidistä, suurin piirtein ikäisestäni, jonka kaksi teini-ikäistä lasta teki itsemurhan muutaman vuoden välein. Juttu kertoo paitsi uskomattoman kestävästä ihmisestä, myös siitä, miten kehnosti vakavien psyykkisten sairauksien hoito Suomessa voi toimia.
Lääketieteessä on viime vuosikymmeninä menty keventämisen suuntaan. Omalla erikoisalallani se näkyy päiväkirurgian ja lyhytjälkihoitoisen kirurgian buumina. Kirurgiaan se sopiikin. Sen sijaan (nuoriso)psykiatrian kohdalla on epäonnistuttu. Tällainen tuntuma minulle on syntynyt paitsi psyykkisesti sairaan ihmisen omaisena, myös erikoisalaa sivusta seuranneena konsultaatioita pyytävänä lääkärinä.
Eivätkä ajatukseni ole pelkkää lyhytpinnaisen kirurgin turhautumista; nuorisopsykiatrian asiantuntijat sanoittivat vuosi sitten tilannetta Lääkärilehdessä näin:”…nuorten häiriöiden oirekuvat eivät ole keventyneet, vaan monet vakavat oireet ovat yleistyneet. Nuorisopsykiatrisia sairaansijoja on avohoitokeskeisyyden nimissä viime vuosina vähennetty, mutta huomattavaa lisäystä avohoitoon ei ole toteutettu. Nykytilanteessa varsinkaan pidempiaikaista nuorisopsykiatrista kuntouttavaa osastohoitoa ei ole tarjolla." Siis todellakin: ei ole tarjolla.
Niiden parin vuoden aikana, jolloin itse omaisena kamppailin sekavien vastuiden ja vaihtelevien ammattitaitojen viidakossa, minulle tuli tutuksi samanlainen kierre, kuin HS:n jutun äidille. Nuoren joutuessa ensimmäistä kertaa sairaalaan psyyken oireilun vuoksi tilanteeseen yritetään puuttua, ainakin jollakin tavalla, mutta ensimmäisen, liian pikaisen kotiuttamisen jälkeen sairauden seuranta ja jopa hoidon toteutus jää suurelta osin omaisten varaan.
Lääkärilehden pääkirjoitus vuodelta 2015 oli otsikoitu: Psykiatrian sairaansijojen alasajo horjuttaa hoidon laatua. Koko lyhyt artikkeli on masentavaa luettavaa. Siinä todetaan sama, minkä me potilaat ja omaiset tiedämme: ”Lyhyiden hoitojaksojen jälkeen potilas saattaa palata yksinäisyyteen vailla minkäänlaista hoidon seurantaa.” Miksi yhden lääketieteen erikoisalan sisällä voidaan sallia tällainen kehitys, jossa alan asiantuntijat itse toteavat hoidon laadun heikkenevän valitun strategian, eli tässä tapauksessa sairaansijojen alasajon vuoksi? Miksi psykiatrian on annettu ajautua nykytilanteeseen, jossa hoitopaikkoja ja erikoislääkäreitä on aivan liian vähän?
Olen tutustunut omaisena psykiatrisen potilaan kiemuraisiin hoitopolkuihin. Ajatukseni ovat vaihdelleet alun varovaisen toiveikkuuden, välivaiheen turhautumisen ja nykyisen uuden orastavan toivon välillä. Avohoitokierteen jälkeen tuli lopulta pysähdys ja potilas pääsi Kellokosken sairaalan psykoosiosastolle. Sain todeta, että vaikeita mielen sairauksia on mahdollista hoitaa ja Suomessa on kuin onkin tällaista osaamista. Kellokosken sairaalan suljetulla osastolla olen myös tavannut käsittämättömän empaattisia ja työhönsä sitoutuneita sairaanhoitajia. Laadukasta hoitoa siis on, mutta resurssipulan vuoksi sitä ei tarjota kuin hyvin harvoille.
Terveydenhuoltojärjestelmä Suomessa on pirstoutumassa. Työterveyshuolto ja yhä useammilla olevat vapaaehtoiset terveysvakuutukset paikkaavat perusterveydenhuollon puutteita. Vakavia psyykkisiä sairauksia sairastavat ovat pitkälti näiden järjestelmien ulkopuolella. Senpä vuoksi psykiatrialla on nyt tuhannen taalan paikka ja moraalinen velvollisuus pitää itsestään suurempaa meteliä ja saada yhteiskunta maksamaan projekti, jossa erikoisala remontoidaan. Psykiatrialle on saatava enemmän erikoistuvia ja hoitopolut täytyy uudistaa. Lyhyt jälkihoito sopii sappirakon poistoon, mutta ei skitsofreniaan.
Heidi Wikström
Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
