Huoneessa seisoo karu puinen veistos, moottorisahalla työstetty. Sen hahmo on ihmismäinen, mutta kovin groteski. Asento on vääntynyt, kasvot kuin naamio, keho viiltoja täynnä. Teos on Thomas Houseagon , ja näen sen WE -näyttelyssä Sara Hildenin taidemuseossa.
Tunnustetun taiteilijan vaikeat traumaoireet aktivoituivat kun hänen väkivaltainen isänsä kuoli vuonna 2019. Haastatteluissa Houseago kertoi olleensa ”henkeä uhkaavan masentunut”. En tiedä, mutta arvaan, hänen tarkoittaneen itsetuhoinen, epätoivoinen. Apuun tulivat ystävät (ja omilla aloillaan tunnustetut taiteilijat) Nick Cave ja Brad Pitt . Miehet istuivat taiteilijan luona ja juttelivat. Pitt toi kynttilälyhtyjä suojaksi pimeydeltä. Cave houkutteli Houseagon luomisvoimaa esiin. Houseago toipui ja he kokosivat yhdessä näyttelyn, ystävien osalta ensimmäisen. Tampereelle!
Taiteilijaystävieni mukaan näyttelyä ei olisikaan voinut esittää vaikkapa Yhdysvalloissa. Caven ja Pittin, amatöörien, teokset olisi kritisoitu ja naurettu palasiksi joka tapauksessa. Mutta Suomessa ei sen fiiniyden kanssa ole ehkä niin justiinsa. Me kyllä ymmärrämme, että taidetta voi tehdä moottorisahalla ja silikoniin ammutuilla luodeilla, taikka paholaisen elämän kaarta esitteleviä keraamisia hahmoja muotoillen. Voihan sitä surrakin halkoja hakkaamalla ja lumihangessa kiroilemalla. Ja piru on kyllä kanssa täällä vanha tuttu, viinan seassa varsinkin.
"Voihan sitä surrakin halkoja hakkaamalla ja lumihangessa kiroilemalla."
Kieltämättä etenkin Pittin teokset ovat kömpelöitä ammattitaiteilijan teoksien rinnalla, mutta väliäkös sillä. Kömpelöä se ystävän apukin usein on. Ei kaiken tehokkaan tarvitse olla evidenspeist tai liinattua. Kunhan ollaan yhdessä tai jotenkin kurotutaan toisiamme kohti. Ei jäädä pimeään nurkkaan yksin. Ollaan silleen että ei tämä ajatus tai teos tai mikään elämässä ole silleen valmis, mutta jotain tällaista uskallan näyttää itsestäni. Tämmöisen hahmotelman, toivottavasti tavoitat mitä tarkoitin, vaikka tästä tuli vielä vähän tällainen. Josko se olisi sinulle avuksi ja lohduksi. Ja siinä sivussa minullekin.
WE :n kantava idea on dialogin parantava voima. Museo-opas kertoo Pittin luotiteossarjan viimeisen laukauksen ammutun ”elefanttikiväärillä”. En tiedä miltä se näyttää, mutta muistan miten Cave lauloi kesän keikoillaan White Elefant- kappaletta, jonka teki Warren Ellisin kanssa nimenomaan Houseagolle, vastineeksi maalauksesta.
Muistan myös, miten Caven keikoilla on välittynyt aito kiitollisuus läsnäolosta. Cave osaa kyllä ottaa suosion vastaan suurellisesti, mutta myös antaa mikrofonin yleisölle kuin sanoen: Kiitos että juuri tänään – kaikesta siitä mitä maailmalla olisi tarjota – te olette valinneet tulla tänne.
Cave ja Pittkin olisivat varmaan saanet aikansa kulumaan muutoinkin kuin kuskaamalla lyhtyjä ja raapustelemalla kukkia. On turha vähätellä heidän tekoaan vain koska he ovat rikkaudessaan ja kuuluisuudessaan etuoikeutettuja. Sillä näin estetään itsemurhia. Näin haetaan toinen ihminen kauhujen keskeltä takaisin valoon ja yhteyteen. Tehdään se dialogilla, jota käydään sanojen ja sanoin kuvaamattoman välityksellä. Näytetään ettet ole yksin: me olemme we.
Janna Rantala
Kirjoittaja on lastenpsykiatri ja psykoterapeutti, joka nauraa elokuvissa väärissä kohdissa.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
