Minulla oli aikoinaan poikaystävä, joka voimisteli ja venytteli oudoissa tilanteissa. Kesken ravintolaillallisen hän saattoi heittää kengät jaloistaan ja jatkaa ateriointia lootusasennossa. Kaupan kassalla jonottamisen hän hyödynsi venyttelyihin.
Minua nolostutti, mitä kultani piti ahdasmielisyytenä. Hän vastasi ärtyneeseen sihinääni ihmettelemällä, miksi hänen pitäisi mennä erikseen jonnekin venyttelemään. Ihminen kun on luotu liikkumaan ja leikkimään.
Vasta kulttuuriantropologiaa opiskeltuani oivalsin, miten tiukasti mutta tiedostamatta kulttuuri säätelee liikkumistamme. Julkisessa tilassa esimerkiksi raajoja kuuluu liikuttaa funktionaalisesti ja taloudellisesti. Käsien tai jalkojen ”turha” heivaaminen pelottaisi ohikulkijoita.
Neljällä kymmenestä koululaisestamme fyysinen toimintakyky on ”mahdollisesti terveyttä ja hyvinvointia kuluttavalla tai haittaavalla tasolla”.
Kauppakeskuksessa tulee istua vain penkillä. Lootusasento lattialla aiheuttaisi vartijahälytyksen. Entäpä julkinen tanssiminen? On ihme, että napit korvissaan kulkevat hillitsevät itsensä niin täydellisesti. Itse en siihen liikkumisen moraalivartijanakaan pystyisi. Vetävä viisu veisi välillä väkisellä mennessään.
Liikkumisen etikettiä on syytä pohtia murskaavien Move-tulosten jälkeen. Ne osoittivat, että neljällä kymmenestä koululaisestamme fyysinen toimintakyky on ”mahdollisesti terveyttä ja hyvinvointia kuluttavalla tai haittaavalla tasolla”.
Toimintakykyä mitataan erilaisilla liiketesteillä. Kokeilin muutamaa ja ylsin keskitasoon. Näin kuusikymppiseltä se on vaatinut aktiivista liikkumista elämän aikana. Mutta mikä on nyt vähän liikkuvien lasten tulevaisuus? Onko sairaseläkkeelle siirtyminen suoraan koulunpenkiltä yhä useamman urapolku?
Liikkumisen vähäisyys selittyy osin elämäntapamme teknistymisellä ja ruokakulttuurin muutoksella. Tavallaan on paradoksi, että varakkaimmat syövät kohtuullisemmin, liikkuvat enemmän ja pysyvät siten terveempinä kuin vähävaraiset.
Sosiologit puhuvat harrastusten kalleudesta rajoittavana tekijänä. Toisaalta vanhempien esimerkki ja kannustus ovat avainasemassa. Jos he itse suosivat löhöilyä ja varjelevat lapsiaan omin avuin liikkumiselta, lopputulos on ilmeinen.
Vuosituhannen vaihteessa kauhistelin lasten ohjelmoitua elämää Yhdysvalloissa. Vanhemmat kuskasivat lapsiaan kouluun, liikuntaharrastuksiin ja ostoskeskuksiin. Otaksuin, ettei moinen rantautuisi Suomeen.
Olin väärässä. Eivät meidänkään lapsemme liiku enää omaehtoisesti. Ja ulkoleikkejä näkee leikittävän vain päiväkotien pihoissa. Ehkä lapset eivät ylipäätään enää leiki muuten kuin pelaamalla tietokonepelejä.
Lasten urheileminen on institutionalisoitunut yhä syvemmin. Se johtuu meistä aikuisista, jotka järjestämme liikkumista tiukkoihin aika- ja paikkaraameihin. Lasten ei ajatella osaavan liikkua ilman koulutettua liikunnan ammattilaista, vaikka jokainen meistä osaisi pistää pihapelin pystyyn.
Syvällisin syy liikkumattomuuteen on jäykkä liikettä säätelevä normisto. Mehän voisimme periaatteessa liikkua vapautuneemmin ja enemmän koko ajan. Töihin voisi loikkia tanssahdellen tai tvistata porukalla puistossa. Terveysliikuntaan ja hauskanpitoon ei tarvita komentajaa.
Kulttuuriantropologi Marcel Mauss puhui jo 1930-luvulla ruumiintekniikoista. Hän esitti, että kaikki ihmisen perustavat tavat käyttää kehoaan, kuten liikkumisen, lepäämisen ja vuorovaikutuksen tavat, ovat kulttuurisesti omaksuttuja ja vaihtelevat huomattavasti.
Mikään ei siis liikkumisen kulttuurissamme ole luonnollista tai vääjäämätöntä. Sitä voi muuttaa.
Kollega kertoi tieteellisestä konferenssista Tanskassa, jossa oli ollut lounasdisko. Jopa ex-poikaystäväni, jonka eksentrisyyttä nyt ihailen, olisi viihtynyt siellä.
Kirjoittaja on kulttuuriantropologian yliopistonlehtori Oulun yliopistossa ja tarkkailee vapaa-aikanaan mieluummin eläimiä kuin ihmisiä.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
