Lastenpsykiatrian työkenttä alkaa viimeistään raskausaikana. Tiedämme muun muassa päihteiden käytön, stressin ja traumaattisten elämäntapahtumien sekä äidin tai kumppanin masennuksen vaikuttavan haitallisesti kohtuvauvan kehitykseen.
Yleensä työskentelemme kohtulaisen hyväksi vanhemman ajattelun kautta. Kyllin hyvin voivalla vanhemmalla on kyky tutkia mielikuviaan, ihmissuhteitaan ja niiden muutosta sekä saada yhteys vauvaan häntä näkemättä tai vielä tuntemattakaan. Millaisia pelkoja, toiveita, odotuksia liittyy odotukseen tai tulevaan vanhemmuuteen? Miten kohtulainen on jo vaikuttanut vanhempien väliseen suhteeseen? Entä käsitykseen itsestäni? Millainen suhde äidillä tai isällä on muodostunut vauvaan, joka ei vielä ole näkyvissä?
Aina nämä mielikuvat eivät elä, monestakin syystä. Masennus vie vanhemman kyvyn kuvitella tai haaveilla. Traumat jähmettävät elämän uhkien viidakoksi. Vauvan olemassaolon tunnustaminen toisi liian kipeästi mieleen omat laiminlyönnin kohteeksi joutumiset tai liian painavan syyllisyyden. Ehkä mielihyvää ei tuotakaan alkava ihmissuhde vauvan kanssa, vaan päihteet.
Joskus mielikuvat heräävät kyllä, mutta ne ovat tuhoisia. Lapsi on vallannut äidin tai kumppanin ruumiin, ”vie oikeuden omaan elämään”. Lapsen potkut tuntuvat tahallisilta, vihamielisiltä. Pettymys omaan äitiin tekee mahdottomaksi ottaa vastaan äidin roolia; silloinhan minusta tulee samanlainen hirviö kuin oma äitini oli. Tai vauvaan ei uskalla kiintyä, koska pelkää menettävänsä taas kaiken mitä rakasti: vauvan tai kumppanin.
Kohtulaisen terveyden laiminlyönti voi siis olla kapinaa vanhemman roolia vastaan, kosto lapselle, tapa ilmaista omaa kelpaamattomuuden tunnettaan lapsen kautta. Joskus se on, absurdia kyllä, rakkaudellinen yritys suojella lasta kohtalon kouralta: jos olen kuin vauvaa ei olisikaan, ei kuolema huomaa häntä. Äiti juo, puoliso kannustaa tähän, tupakointi jatkuu, yhteys vauvaan ei rakennu.
Tämän yhteyden luomisessa 3D/4D-ultraäänitutkimuksella olisi paikkansa myös lastenpsykiatriassa, mielikuvien tutkimisen rinnalla tai silloin kun mielikuvia ei ole käytettävissä. Se toisi lapsen näkyviin, eläväksi, todelliseksi.
Laiminlyönnin arkisin ja yleisin muoto lienee tupakointi raskauden aikana. Harva odottaja ymmärtää jokaisesta tupakasta syntyvän ”sikiön hapenpuutteen” merkityksen. He eivät koskaan tukehduttaisi jo syntynyttä, näkyviin tullutta lasta. Me emme neuvoloissa kannustaisi äitiä, joka on vähentänyt tukahduttamiskerrat puoleen.
Mitäpä jos ultraisimme vauvaa reaaliaikaisesti kun äiti polttaa savukkeen? Katsoisimme vanhempien kanssa, miten yksikin tupakka vaikuttaa vauvaan. Mittaisimme liikkeet, sykkeet, verenvirtauksen. Katsoisimme vauvan ilmeen. Toteaisimme liikkeiden pysähtymisen.
Epäeettistä? Shokeeravaa? Syyllistävää?
Ehkä niinkin, mutta lääkärin täytyy myös kunnioittaa vanhemman kykyä ajatella. Tulevilla äideillä ja isillä on oikeus tietää, miten heidän toimensa vaikuttavat lapsen terveyteen. Ei siis pimitetä tätä tietoa siinä pelossa, että meitä syyllistettäisiin vanhemman syyllistämisestä. Ollaan tukena, kun ultrakuvat saavat rinnalleen mielikuvat.
Kirjoittanut:
Janna Rantala
lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
Kuva:
Pixmac
