Tänä päivänä on helpottavaa huomata, ettei ole vanhemmuuden murheineen yksin. Moni muukin tuskailee vauva/uhma/teini-ikäisten kanssa, eikä enää ole kiellettyä myös puhua siitä, vaikkakin jonkinlaisen myrskyn somemaailman vesilasissa se saattaa nostattaa. Työpaikan kahvipöytä on tänäkin syksynä ollut paras vertaistuki mitä vanhempana voi saada. Tosin epäilen, etteivät nuoremmat lääkärit milloinkaan uskaltaudu perheellistymään näiden vuodatusten jälkeen. Mutta jos kuitenkin uskaltavat, ehkä heillä on jo valmiiksi armollisempi asenne siihen mitä vanhemmuudeksi kutsutaan.
Ajoittain sitä törmää keskusteluihin, joissa (useimmiten tulevat) vanhemmat miettivät, miten aikovat lapsensa kasvattaa. Suhtaudun suurella kunnioituksella heihin, jotka todella pystyvät toteuttamaan nuo suunnitelmansa elämän melskeissä. Itse luovutin jo toisen lapsen syntyessä.
Tänä syksynä lapsuuden vaikutus ihmisenä kasvamiseen on ollut itselläni esillä myös työn kautta, olen nimittäin toiminut psykiatrisen akuuttiosaston lääkärinä. Työ on ollut antoisaa ja raskasta, siinä järjestyksessä. Herättelevää on ollut huomata, miten useimmilla osaston potilailla on ollut raskaita kokemuksia lapsuudenperheessään. Joskus kyse on ollut väkivallasta, mutta vielä paljon useammin vaille jäämisestä. Kun yleisesti tiedetään, että kaikki meistä kaipaavat rakkautta ja rajoja, niin molempien tai jomman kumman puute juurruttaa ristiriitoja syvälle ihmiseen. Lapsi kaipaa sitä, että vanhempi on kiinnostunut hänestä, vaikka mitä tapahtuisi, ja se täytyy pystyä välittämään sanoin ja teoin. Tätä yksinkertaista kasvatusohjetta on onneksi alettu nyt levittää monesta suunnasta.
Lapsissa on se kiusallinen piirre, että he kasvavat koko ajan, kasvatuksesta viis. Monen mielikuvissa ne asiat, joita tahtoisi lapselleen opettaa, käydään läpi takkatulen äärellä leppoisasti vierekkäin istuen. Siinä seesteinen vanhempi jakaisi omaa viisauttaan, jota lapsi ihailevat silmät suurina janoaisi kuulla. Tosielämässä lapsia kasvatetaan jumalattomassa arkisessa kiireessä, toppahaalareita pukiessa, pyöräilemään opetellessa, kauppamatkalla, lomamatkalla, joka ainoa hetki.
Lapset oppivat kaiken mitä me vanhemmat teemme toisillemme, itsellemme ja heille. He oppivat olemaan ärtyneitä kiireessä, tiuskimaan stressaantuneina lähimmilleen. He muistavat joulun jälkeen tarkistaa, onko vyötärölle kertynyt makkaroita, koska äitikin aina tekee niin. Saisivatpa tarpeeksi mallia myös hellimisestä ja halaamisesta, oppisivatpa saamaan ja jakamaan lohtua.
Ajattelen olevani yhteiskunnalle ihan hyödyllinen tyyppi ja suhtaudun terveyshyödyn tuottamiseen melko lailla intohimoisesti. Kuitenkin aika helppoa on myös nähdä se, että koko yhteiskuntaa ja tulevaisuutta ajatellen tärkein työ tehdään meilläkin kotona, klo 16–08. Sitä ei voi tehdä kukaan muu, ja se on tehtävä juuri nyt. En silti ajattele, että kenenkään tulisi omistautua yksinomaan lapsilleen, muuten vaarana on marttyyriäidiksi muuttuminen. Sen vuoksi elämä on yhtä tasapainoharjoitusta luultavimmin vielä vuosien ajan, mutta olkoon, kyllä se on sen arvoista.
Sohvi Mäntykoski
Kirjoittaja on tamperelainen yleislääkäri.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 3/2018.
