Istun kokouksessa noin viidentoista muun ihmisen kanssa. Puhutaan tärkeistä, koko työyhteisön tulevaisuutta koskevista asioista, mutta en pysty keskittymään. Puheenvuorot humisevat ohi korvien, koska minä vain tuijotan vastapäistä seinää. Rivi tauluja, muotokuvia tärkeistä professoreista, tuijottaa takaisin. Yksi taulu on vinossa, ei pahasti, mutta sen verran, että sille on pakko tehdä jotain. Kahden puheenvuoron välissä pyydän anteeksi, kierrän pöydän toiselle puolelle, oikaisen taulun, palaan tuolilleni ja huokaisen. Kollegat vähän naureskelevat, ja minäkin hymähtelen, ”no kun se oli pikkuisen vinossa”. Mutta nyt se on suorassa ja kaikki hyvin, pyydän puheenvuoron, koska minäkin olen sentään miettinyt näitä käsiteltäviä asioita.
Isäni oli, paitsi ajoittain väkivaltainen alkoholisti, myös taidekauppias. Meillä oli aina seinät täynnä, kymmenittäin tai sadoittain isoja ja pieniä tauluja. Joskus ne olivat suorassa päiviä tai jopa viikkoja, hyvinä kausina siitä pidettiin huoli. Mutta monina aamuina, levottoman ja meluisan yön jälkeen, taulut eteisessä, olohuoneessa ja vanhempieni makuuhuoneessa olivat vinossa. Talossa haisi vanha viina, tuhkakupit ja potta isän sängyn alla. Silloin ei paljon puhuttu eikä katseltu silmiin vaan pitkin nurkkia ja lattioita, äiti pidätteli itkua, silloin oltiin rikki, kaikkien mieli oli vinossa. Pahinta oli turvattomuuden ja avuttomuuden tunne, taas, jatkuuko tämä loputtomiin? Menin lastenhuoneeseen, suljin oven, rakensin legoista talon ilman ikkunoita ja astuin sen päälle.
Olen aina oikomassa tauluja joka paikassa, jopa taidenäyttelyissä. Joskus vieraisilla teen sen vaivihkaa kun kukaan ei näe. Jos se ei onnistu, joudun pyytämään luvan. Isäntä tai emäntä saattaa hämmästyä tai vähän loukkaantuakin, ”ai minä en huomannutkaan”. Selitän asiaankuuluvasti hymyillen, että minulla nyt vain on sellainen pakkomielle, ei saa pahastua. Yleensä asia on sillä kuitattu, mutta parin viinilasillisen jälkeen voin selittää, jos joku vielä asiasta huomauttaa.
Aina en ole osannut selittää. Vasta joitakin vuosia sitten ymmärsin, että vinossa olevat taulut merkitsevät minulle edelleen turvattomuutta ja rikkinäisyyttä, nuo pahat ajat ovat syöpyneet niin syvälle mieleeni ja sieluuni. Samalla ymmärsin paljon itsestäni, olen tällainen kuin olen, koska turvallisuus on minulle kaikkein tärkeintä. Ymmärsin, miksi pienetkin muutokset tuntuvat joskus ahdistavilta. Annetaan noiden huonekalujen vain olla niin kuin ne ovat, jos sopii. Kun asiat ovat hyvin, haluan alitajuisesti koko maailman pysyvän samanlaisena ikuisesti. Muutokset voivat melkein aina viedä vain huonompaan suuntaan, epävarmuuteen ja turvattomuuteen jota en kestä.
Luulen, että lähes absurdi sisäinen vetoni menneeseen liittyy samaan asiaan. En saanut lapsuudestani mukaan jotain hyvin tärkeää. Siksi nuohoan kirpputoreja ja ostan vanhoja lehtiä. Katselen tarkasti sarjakuvia ja mainoksia, joita katselin 50 vuotta sitten ja yritän löytää niistä jotakin, mitä niissä ei ole. Matti Mainio ja Jussi Juonio. Rip Kirby. Retu-kengät. Lakkanailontakki. Miehet joihin luotetaan tietävät: North State on täyttä tupakkaa. Luulen, että naaraan itseäni vuosikymmenten takaa, sitä poikaa, etsin kiinnekohtia ja sirpaleita menneestä, että voisin saada takaisin sen mikä minulta vietiin. Ja luulen, etten ole ainoa. Ne taulut, jotka meillä aikoinaan olivat suorassa tai vinossa, ovat nyt jossain muualla, mikä missäkin, suorassa tai vinossa. Siksi tästä kannattaa kirjoittaa.
Johannes Enroth
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.
