Pienentynyt syntyvyys huolestuttaa Suomessa: vuonna 2010 syntyi lähes 61 000 vauvaa, viime vuonna enää 50 000 ja samalla kokonaishedelmällisyysluku on laskenut 1,9:stä noin 1,5:een naista kohti. Lapsia tehdään entistä myöhemmällä iällä, ja toivottu lapsilukukin on pienentynyt.
Vauvojen vähyydestä on tehty Suomessa poliittinen ongelma. Sellainen se tietysti lopputulemaltaan onkin: huoltosuhde huononee, kyläkouluihin ei riitä oppilaita, työlle ei riitä tekijöitä. Asiasta on tullut myös poliittinen lyömäase. Kun hallitus ei saa perhevapaauudistustaan vietyä loppuun, sitä on helppo syyttää synnytyshalujen vähenemisestä.
Syntyvien lasten vähyys on tietenkin ytimeltään kaikkea muuta kuin poliittinen ilmiö. Siinä ollaan oman elämän, toiveiden ja pelkojen, mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien ytimessä.
Halu saada lapsia voi syttyä joillain parikymppisinä, toiset pohtivat kysymystä rationaaliselta pohjalta vielä kolmevitosina. Joillekin iso lapsuudenperhe on ollut vahvuus, joka on saanut heidät itsekin tekemään monta lasta. Toisille se on ollut todiste siitä, että lapsia ei pidä hankkia yhtä enempää. Olemme kokemustemme, elämänhistoriamme ja myös läheistemme elämänvalintojen tuotteita. Kysymys lasten hankkimisesta on herkkä ja henkilökohtainen, ja siksi tuntuu vaikealta sanoa asiasta mitään yleispäteväksi tarkoitettua.
Täytin äskettäin 39. Oma lapsilukuni on jo täynnä, ja vaikka kaksi on minulle hyvä luku, ihailen ystäviäni, joille elämä on tuonut paljon enemmän lapsia. Suuri perhe on yleensä rikkaus, ja yhä harvempi saa sellaisessa kasvaa. Kaikki eivät halua lapsia, ja sitäkin ratkaisua kunnioitan. Maailmaan mahtuu erilaisia elämisen tapoja.
Eniten olen miettinyt sellaisia ikätovereitani, jotka kyllä haluavat lapsia – ”sitten joskus”. Täydellistä aikaa ei kuitenkaan tule, elämä ei ole koskaan lapsille valmis. Esimerkiksi eräs ystäväni koki, että hyvä aika saada lapsia on sitten, kun hän puolisoineen on valmistunut ja molemmilla on vakinaiset työt. Onko luottamus yhteiskunnan apuun heikentynyt, kun nuoret aikuiset eivät usko, että lapsen kanssa ei selviä ilman todella tukevaa taloudellista ja ammatillista perustaa?
Keskeneräisyyden sietäminen omassa ja toisten elämässä on ehkä se, mitä Suomesta nyt puuttuu.
Olen seurannut erityisen huolestuneena, millaisten paineiden alla tutkijan uralle suuntaavat nuoret aikuiset joutuvat pohtimaan perhekokoaan. Korkeakoulututkinnon suorittamistahtia on vuosi vuodelta kiristetty. Vanhempainloman saa sovitettua opintojen lomaan, mutta sen loputtua nopea opiskelu voi tuntua mahdottomalta korvatulehdusten ja päivähoitojärjestelyjen myllerryksessä. Huomattavan vaikeaa vanhemmuuden ja opiskelujen yhdistäminen on yksinhuoltajille.
Hankala vaihe koittaa myös väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Suomessa on viime vuosina haluttu saada nuoria tutkijoita aiempaa tehokkaammin ulkomaille post doc -kautta suorittamaan. Samalla on haluttu estää heitä jäämästä töihin entiseen yliopistoonsa. Mieti siinä sitten lasten tekoa, kun työkuviot on pakko pistää uusiksi jopa maata tai ainakin yliopistoa myöten.
Tunne siitä, että lapsia on järkevää suunnitella, syntyy loppujen lopuksi kuitenkin yhteiskunnan rakenteista. Opiskelevien vanhempien perheet tarvitsevat paljon matalan kynnyksen hoitopaikkoja, joihin lapsen voi jättää vaikkapa luennon ajaksi. Joissain yliopistoissa tällaista palvelua järjestävät ylioppilaskunnat, mutta resurssit eivät ole riittäviä. Huomiota pitää kiinnittää myös siihen, miten nuori tutkija pääsee takaisin tutkimustyöhön vanhempainvapaan jälkeen. Työajan lyhentämisen pitää olla todellinen ratkaisu, ja isät täytyy saada jäämään useammin kotiin hoitovastuuta jakamaan.
Kyse on kuitenkin laajemmista kulttuurin ja käytäntöjen muutoksista. Lapsia voi hyvin hankkia ennen opintoja, opintojen keskellä, juuri niiden jälkeen tai uran kovimmassa nousukiidossa. Yhteiskunnan pitää antaa vaikutelma, että ”epätäydellinen elämä” kelpaa.
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on kirjailija, joka väitteli aikoinaan perinnöllisyystieteestä.
Kirjoitus on kolumni, joka on julkaistu Lääkärilehdessä 12–13/2018.
