Rakastan kävelemistä, olen tehnyt niin teini-ikäisestä. Minulle kävely ei ole liikuntasuoritus, vaan ennen kaikkea ajatusten jäsentämistä ja tunteiden hallintaa. Eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa kävely on keino käydä läpi tunteiden skaalaa ja kaikkea koettua.
Teiniminä kulki ympäri kaupunkia tulevaisuutta pohtien tai puristavaa maailmantuskaa tuntien. Opiskelijaminä käveli metsässä, istui Oulujoen rannassa ja mietti urapolkuja ja ihastumisia. Nykyminälle kävely on keino purkaa potilastyön tuomaa kuormaa ja kaikkea sitä muutakin maallista murhetta, jota elämä tapaa välillä annostella.
Jollain lailla askelten rytmi rytmittää myös ajatuksia. Kävellessä olen rakentanut mielessäni luentoja, tekstejä ja puheita, valmistautunut tärkeisiin tapaamisiin.
Senkin olen kokenut, että kun kävelymatka pitenee, ajatusten vuoksi hiljenee ja lopulta pysähtyy. Monen päivän vaellusmatkoilla mieli tyhjentyy tarkkailemaan vain aistien synnyttämiä havaintoja. Miltä tuntuu tuuli, miten kenkä ottaa soran pintaan, miten laulaa punarinta?
Eri mediat ovat uutisoineet, että korona-aika on passivoinut ihmisiä. Liikumme vähemmän kuin ennen epidemiaa. On ymmärrettävää, että etätyöläisten poisjääneet työmatkat vähentävät päivällä otettujen askelten määrää, mutta myös vapaa-ajalla kävely on monelta jäänyt.
Elämä kohtelee ihmisiä eri tavoin: en liene koskaan tähänastisessa elämässäni ole kävellyt niin paljon kuin nyt.
Kun minnekään ei voi mennä ja ketään ei voi tavata, olen kävellyt vapaa-aikani. Viikossa kilometrejä tulee satakunta, eikä siinä ole mukana työmatkoja tai kauppareissuja. Käveleminen ei ole ollut vain tyhjän tilan täyttämistä, se on myös koronaepävarmuuden ja huolen hallintaa. Sellaisena olen sen kokenut toimineen oikein hyvin.
Erään päivystysillan rauhallisen hetken käytin lukien tutkimuksia kävelyn ja mielenterveyden yhteydestä. Tutkimusta löytyy paljon ja osa aivan pätevääkin. Paras näyttö löytyy kävelyn vaikutuksesta stressiin. Säännölliset kävelyt ulkoilmassa ovat vähentäneen tutkimuksiin osallistuneiden stressin kokemusta merkittävästi.
Yhdessä monikansallisessa tutkimuksessa havaittiin sadan päivän ajan 10 000 askelta kävelleillä mielialan kohentuneen ja stressin siedon parantuneen lähtötilanteesta. Kausaliteetin osoittaminen on toki asetelmasta haastavaa.
Useissa tutkimuksissa todettiin nimenomaan luontoliikunnan olevan mielelle hyväksi. Jopa asuminen lähellä viheraluetta vaikutti elämäntyytyväisyyteen. Jälleen kausaliteettia voi olla vaikeaa todistaa, mutta toisaalta eiköhän moni suomalainen tiedä saman todeksi. Luonnossa liikkuminen tyynnyttää ja laskee mielestä kierroksia.
Kävelemisen väitetään rauhoittavan sympaattista hermostoa ja toimivan välittäjäainetasolla kuin SSRI-lääkitys. Jossain lukemissani tutkimuksissa kirjoittajat uskalsivat ehdottaa kävelyliikuntaa lievän tai jopa keskivaikean masennuksen hoitokeinoksi.
Suomalaisten liikunnallinen passivoituminen keskellä kuormittavaa kriisiaikaa mietityttää minua. Koronaepävarmuuden ja -stressin hallinnan itsehoidosta jää todistetusti toimiva keino pois. Samaan aikaan hoitovelasta puhutaan ja mielenterveyden ongelmien pelätään kasvavan. Kaikkea ei voi omahoidolla estää tai parantaa. Kuitenkin osassa lievempiä vaivojen kasaumaa, voivat erilaiset kotikonstit auttaa askeleen eteenpäin.
Jos on siis tiukka paikka, kannustan kävelemään. Toimi kuten Hippokrates neuvoi: ”Jos on paha mieli, lähde kävelylle. Jos on edelleen paha mieli, lähde toiselle kävelylle.”
Miila Halonen
Nuorisolääkäri, joka uskoo yhä hyvinvointivaltioon.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 18/2021.
