Keskustelin kesällä työkaverini Markus Paanasen kanssa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden järjestämisestä. Mietimme päivän polttavia teemoja: hoidon saatavuutta ja etävastaanottoja yhtenä ratkaisuvaihtoehtona.
Markus esitti keskustelun kuluessa vertauksen, joka meni kutakuinkin näin: lääkärin työkin on kuin orkesterimusiikkia. Ennen konserttia voi olla kiire, mutta soittaessa ei. Kun viulisti nostaa viulun kaulalleen ja trumpetisti trumpetin huulilleen, on läsnäolon oltava täydellinen.
Niinhän se on myös lääkärin vastaanottotyössä. Kun potilas astuu ovesta sisään, lääkäri ei voi samalla miettiä mitään muuta.
Hyvin suurelle osalle riittäisi itse asiassa vanhempien aito läsnäolo, aivan kuin äidin laulama tuutulaulu aikoinaan.
Sain heti kiinni Markuksen ajatuksesta. Yhdessä soittaessa jokaisen on tiedettävä oma roolinsa. Oma soitin on viritettävä oboen antaman sävelen mukaan.
Soiton alkaessa on kuunneltava orkesterin muita jäseniä ja seurattava nuotteja ja kapellimestaria. Sinfoniaa soittaessa sooloilulle ei ole sijaa, jazz-musiikissa toki jonkin verran enemmän. Silti jazz-pianistikin palaa soolonsa jälkeen säestämään muita.
On huolehdittava nyansseista, jotka kappaleen säveltäjä on merkinnyt nuotteihin – milloin musiikki voimistuu, milloin se vaimenee. A cappella -laulajat viestivät nyansseista ja tempon muutoksista toisilleen myös kehonkielellä.
Vaikka osa nykyajan tehokkuusajattelun imaisemista ihmisistä kuuntelee äänikirjansa kaksinkertaisella nopeudella, kukaan ei ole tainnut toivoa musiikin suoratoistopalveluilta samaa. Jos päättäisi jättää säveltäjän adagio -merkinnän huomiotta, voisi hautajaismarssi kuulostaa kovin erikoiselta. Popmusiikkikin kuulostaa nopeutettuna hetken hassulta, mutta ei sellaista pidempään kestä kuunnella.
Jos lääkärin kiire välittyy vastaanotolla potilaalle, hoitokokemus jää heikoksi.
Ikävä toisten luo
Milloin sitten on aika kuunnella musiikkia suoratoistona, milloin on aika päästä elävän musiikin äärelle?
Koronarajoitusten jälkeen vaikuttaa siltä, että ihmisillä on todellakin ikävä toistensa luo. Kesän konsertti- ja festivaalitarjonta oli huikeaa, ja liput menivät kaupaksi ennätystahtia.
Jos lääkärin kiire välittyy vastaanotolla potilaalle, hoitokokemus jää heikoksi.
Musiikkia kuunnellaan silti edelleen paljon myös radiosta ja suoratoistona. Monessa tilanteessa se riittää, aivan kuin etävastaanototkin. Jos kyseessä on pieni vaiva tai jos ammattilainen on jo tuttu, etävastaanotto voi olla oivallinen ratkaisu.
Nuorilla etäopiskelun ja etäihmissuhteiden jäljet näkyvät monin tavoin. Suurempi osa pelkää sosiaalisia tilanteita kuin ennen, ja uskon myös osan lisääntyneestä katuväkivallasta heijastelevan koronarajoitusten vaikutuksia ja turvallisten aikuisten nälkää.
Digiopiskelun, digi-ihmissuhteiden ja digiviihteen uuvuttamille nuorille ei kenties kannata tarjota digiomahoitoa.
Ihan kaikkeen ahdistukseen ei kuitenkaan ole perustelua hakea ratkaisua nuorisopsykiatrin vastaanotolta. Keskustelu tutun terveydenhoitajan tai psykologin kanssa voi riittää.
Hyvin suurelle osalle riittäisi itse asiassa vanhempien aito läsnäolo, aivan kuin äidin laulama tuutulaulu aikoinaan.
Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoo näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
