Joulun alla minulle sattui paha tapaturma. Olin kuuntelemassa kollegan jäähyväisluentoa hyvästä opetuksesta ja lähtiessäni liukastuin sairaalan hallintorakennuksen jäisellä pihalla, jolle oli vastikään satanut ohut lumikerros. Siinä murtui vasen käsi ja jalka, monesta kohdasta ja pahoiksi pirstaleiksi. Jouduin odottamaan ambulanssia liki puoli tuntia, koska pihan läpi kulkevaa polkua ei oltu merkitty kyltillä, eikä hälytyskeskus niin muodoin tiennyt mistä minut täsmällisesti voi löytää.
Kun saavuin paareilla, päivystyspoliklinikan lääkäri veti kandiryhmää. Hän sanoi kuuluvasti, että vanhat naiset alkavat taas täyttää talon. Olin lumessa maatessani itsekin katsellut rannettani ja sanoin reippaasti, että nyt voi kuitenkin harjoitella reponointia, koska sitä taitoa väestön ikääntyessä tarvitsee. Ambulanssia odottaessa oli kuitenkin alkanut nopea flimmeri, enkä jaksanutkaan keventää tilannetta sen enempää. Näinkö etäälle, parin sadan metrin päähän jäähyväisluennon paikasta, ulottui hyvän vuorovaikutussuhteen opetus? Ajattelin että nuori kollega olisi edes voinut tasoittaa gender-näkökulmaansa kertomalla miehistä ja heidän urheudestaan rannemurtuman hetkellä. Hän olisi voinut valaista kandeille maamme historiaa kertomalla, miten Paasikivi Moskovasta tultuaan kohtasi Mannerheimin, jolla oli käsi kipsissä. Kun Paasikivi kysyi Mannerheimilta oliko tämä haavoittunut, marsalkka vastasi että ei, vaan kaatunut. Mutta vaikka olen rääväsuinen, voimat vitsailuun olivat tyystin uuvahtaneet.
Poliklinikalla kuvattiin ja lastoitettiin ja yritettiin hoitaa flimmeriä eri tavoin, mutta se ei asettunut. Minut päätettiin kuitenkin siirtää toiseen keskussairaalapiiriin, koska katsottiin minun kuuluvan sinne ja niin matkasin kaksi ja puoli tuntia ambulanssissa eikä sydämen rytmi tasoittunut eikä hidastunut. Näky monitorissa oli vastenmielinen ja pelottava, mutta auton hämärässä ei ollut mitään rauhoittavaakaan katseltavaa – oli vain letkuja, laitteita, pulloja, remmejä. Kun suljin silmäni, alkoi pyörryttää.
Minun kanssani istui nuori nainen, joka puhui minulle itsepintaisesti. Hän kysyi ensin henkilötietoja, sitten muutakin: työstä, perheestä, koirista, agilitystä. Miksi ihmeessä, mietin. Yritin sulkea silmät, mutta hän jatkoi puhumista ja muistan, että oli ajoittain vaikeaa ymmärtää, mitä voisin sanoa. Asiat tuntuivat etäisiltä, liikuttivat vähän. Aina kun suljin silmäni, hän alkoi puhua. Koska aikaa oli niin paljon ja minulla oli niin vähän sanottavaa, hän puhui myös omista toiveistaan, ammatinvalinnastaan ja joulusta, koska se oli tulossa muutaman päivän kuluttua. En aina tavoittanut kaikkea hänen sanomaansa, mutta aloin hitaasti tajuta, että hän puhui pitääkseen minua hereillä, elämän puolella. Ja niin me ajoimme pimeänä perjantai-iltana lumisateisen Etelä-Suomen läpi, siten että hän puhui ja minä makasin, vastasin mitä jaksoin ja hän rakensi omin keinoin sidettä minuun ja elämääni.
Olen osallistunut aikanaan vuorovaikutusopetuksen järjestämiseen ja harjoituksiin, eläytymismenetelmän kehittämiseen ja toteuttamiseen teatteritaiteen ja lääketieteen opiskelijoiden kanssa. Niin oli kolleganikin, joka piti loistavan jäähyväisluennon. Matkatoverini ambulanssissa osasi jo kaiken. Sydämeni rytmi oli normaali kun matkamme päättyi.
Marja-Liisa Honkasalo
Kirjoittaja on LKT, dosentti Helsingin yliopistossa ja
kulttuurin ja terveyden professori Turun yliopistossa.
