Yksi suosikkitelevisio-ohjelmistani näyttää olevan Kuppilat kuntoon, jossa Hans Välimäki laittaa neljässä päivässä ravintolan kuin ravintolan uuteen kuosiin ja iskuun.
Aluksi ravintolan tilanne on kriittinen, toiminta sakkaa, omistajat ja työntekijät ovat apeita, jopa itkuisia. Taloudellinen tilanne on kriittinen, kommunikaatio ei pelaa, ruoan laatu on surkea ja asiakkaat ovat tyytymättömiä. Sitten alkaa rajun ja nopean uudistuksen suunnittelu ja sen käytäntöönpano, jossa ei vältytä itkulta ja porulta.
Työympäristö siistitään, koko toimintakonsepti ja ruokalista uudistetaan, tilat meikataan ja nikkaroidaan houkuttelevimmiksi ja pilotointi alkaa heti. Kaikki tahtoo mennä välillä mönkään ja tuntuu, ettei hommasta tule millään valmista. Mutta kuin ihmeen kaupalla ravintola saadaan iskukuntoon juuri ennen H-hetkeä eli äärimmäisen jännittävää ”avajaisiltaa”, joka sekin sujuu tietenkin aluksi jännittävissä ja kaoottisissa tunnelmissa.
Sarjan reality-luonteesta huolimatta ohjelma tuntuu etenevän tietyn käsikirjoituksen mukaan. Tunteiden vuoristorataan kuuluu tietenkin surua, iloa, pelkoa, riitaa ja sopua sekä lopulta onnistumisen kokemuksia.
Väkisin alkaa pohtia millainen tulisi Terkkarit kuntoon -sarjasta. Voi olla, että homma ei taitaisi luonnistua ihan neljässä päivässä.
Mutta jotain ideoita sarja antaa. Entäpä jos perusterveyshuollon toimintakonsepti pitäisi uudistaa järeämmällä tavalla? Nykyiset parannusideat ovat olleet vuosikausia samat ja ehdotetut keinot usein määrällisiä: lisää lääkäreitä ja lääkäreille pääsy nopeaksi. Yksinkertaiset keinot istuvat hyvin poliitikkojen mainossloganeiksi, mutta niitä on yleensä mahdoton toteuttaa.
Entäpä jos ratkaisujen pitäisi löytyä suurin piirtein nykyisillä resursseilla? Silloin parannusehdotusten pitäisi olla toimintaa uudistavia, innovatiivisia ja oivaltavia. Tietenkin lääkäreitä ja muuta henkilöstöä tulisi olla riittävä määrä, koska järeällä alimiehityksellä hommaa ei taatusti saada toimimaan.
Toimintakonseptin uudistaminen tarkoittaa käytännössä laadullista kehittämistä, jossa mietitään toimintatavat ja työnjaot uusiksi ja kehitetään kokonaan uusia toimintoja. Kehittämiseen voi kuulua nykyarjen analyysia ja potilaiden haastattelua. Välineet ja tilat täytyy saada myös toimiviksi ja nykyaikaa vastaaviksi. Tällainen kehittäminen on vaativaa ja vaatii usein ulkopuolista apua. Lopputuloksena on parhaassa tapauksessa kokonaan uudenlainen tekemisen meininki ja tapa.
Edellinen suuri perusterveydenhuollon kehittämishanke johti aikoinaan omalääkäri- ja väestövastuujärjestelmään. Oman parhaan terveyskeskuslääkärikokemukseni sain aikoinaan pienen paikkakunnan kahden lääkärin väestövastuuterveysasemalla. Työskentely siellä motivoi, omat potilaat alkoivat tulla tutuksi – ja pakko myöntää – palkka oli nuorelle lääkärille hyvä. Sain purettua jonot ja lääkäriin pääsi nopeasti. Nautin siellä työskentelystä todella paljon. Kahden tunnin päivittäinen työmatka oli kuitenkin pidemmän päälle liikaa.
Olisiko aika uudelle kehityshankkeelle, jossa terveyskeskuksen nykytoimintaa tutkittaisiin tarkemmin kriittisin mutta kehittävin silmin? Kehittäjien joukkoon pitäisi saada isoja ja pieniä yksiköitä, toimivia ja kehnommin toimivia terveyskeskuksia. Vai onko laaja-alainen valtakunnallinen kehittäminen liian brezneviläistä eli vanhanaikaista?
Ruotsissa luotettiin kymmenen vuotta villiin ja veikeään markkinavetoiseen toiminnan kehittämiseen – tai pikemmin kehittymiseen. Potilaan äänestävät siis jaloillaan: jos palvelu ei pelaa ja/tai lääkäriin ei pääse, he vaihtavat terveyskeskusta. Samalla potilaiden mukana kulkevat eurot siirtyvät toisaalle.
Yhtenä tausta-ajatuksena ja toiveena oli se, että toiminnan ja palvelujen kirjo muuttuisi uudenlaiseksi. Potilaan valittavana voisi olla isoja ja pieniä yksikköjä, yksityisiä ja kunnallisia toimijoita, terveysjättejä ja pieniä uudenlaisia toimijoita.
Ajatuksena oli myös, että kilpailun kautta toiminta voisi myös profiloitua eri tavoin: joku yksikkö voisi hankkia ylimääräistä osaamista kivun hoidosta, toinen keskittyä selkäsairauksiin ja kolmas mielenterveyteen muun perusterveydenhuollon rinnalla. Tämä ei tarkoittaisi välttämättä erikoislääkärien armadaa, vaan asiaan vihkiytyneitä ja kouluttautuneita perusterveydenhuollon lääkäreitä. Lääkärikin voisi tällöin valita työpaikan omien mieltymysten mukaan.
Yhdessä ja tärkeässä asiassa Ruotsi onnistui. Valtaosin potilaat kokivat uuden järjestelmän aiempaa paremmaksi toimivammaksi ja palvelut laadukkaiksi. Näin voi ainakin kilpailu- ja kuluttajaviraston raportin perusteella päätellä. Raportti muutoinkin on mielenkiintoista luettavaa. Uusia terveysasemia ja -keskuksia perustettiin, osa katosi kartalta eli meni konkurssiin, osa tuotti voittoa ja osa tappiota. Yhdessä asiassa markkinalähtöisyys toimi: lääkärille pääsi nopeasta, valtaosin jopa yhden vuorokauden aikana (7 vrk oli Ruotsissakin tavoite).
Pettymys oli kuitenkin se, että puolivillinä rehottanut markkinavetoinen kehittäminen ei tuonut esiin todellisia uusia innovatiivisia tai esimerkiksi eri teemaan keskittyneiden palveluiden kirjoa. Parhaiten kehittäminen toteutui suurissa kaupungeissa, lähinnä Tukholmassa ja sen ympäristössä. Siellä kilpaileva terveyskeskus löytyy usein viiden minuutin kävelymatkan päässä lähimmästä, joten jaloilla äänestäminen on ainakin helppoa.
Suomi on väestömäärältään sen verran pieni ja harvaanasuttu maa, että luultavasti ainoastaan pääkaupunkiseudulla toiminnan kirjo ja laatu voisivat näin uudistettuna aidosti kehittyä.
Tuoreen monisairaan Käypä hoito -suosituksen mukaan noin puolet terveyskeskuksen asiakkaista on monisairaita. Heidän hoitoonsa suositellaan pysyvyyttä. Pysyvyyden tae ei tarvitse olla yksi yksittäinen samana pysyvä omalääkäri, vaan vaihtoehtona voi olla oma nimetty monialainen tiimi.
Erilaiset tiimikonseptin ympärillä toteutuvat kehityshankkeet ovat nykypäivää, vaikka tiimiajattelu ei sinänsä kuulosta uudelta ajatukselta. Haasteitakin kehittämisessä selvästi on. Silti erilaiset ja ehkäpä eri teemaan erikoistuneet tiimit voisivat tuoda väriä ja vaikuttavuutta nykyterveyskeskusten toimintaan, ainakin isommilla paikkakunnilla. Monisairaiden lisäksi omaa osaamista kaipaisivat ainakin toiminnallisia häiriöitä potevat ja vaikkapa pitkäaikaistyöttömät.
Joustavat eri tarpeisiin kehitetyt tiimimallit höystettynä ajanmukaisilla etätyökaluilla, boteilla ja keinoälynväläyksillä voisivat hyvin olla uudenlaisen toimintakonseptin siemen. Jos joku kehittäjätaho saa mallinsa hiottua sellaiseen iskuun, että sekä työntekijät että potilaat nauttivat siitä, pitäisi muistaa nostaa melkoinen äläkkä ja metakka. Muuten innovaatiot jäävät paikalliseksi ja kehittämisen ns. ”siirtovaikutus” saamatta.
Vaihtoehtona on tietenkin kouluttaa ne tuhat uutta terveyskeskuslääkäriä. Siinä menee leppoisasti odotellessa vuosikymmen ja toinenkin.
Jari Turunen
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
