Oli yhtenä aamuna mennä kahvi väärään kurkkuun kun huomasin Hesarissa tällaisen otsikon: ”Lättähattuisuus ohimenevä ilmiö”. Eräs humkandi oli vuonna 1963 tehnyt tutkimuksen ”lättähattuisuusilmiöstä nuorison keskuudessa” ja tullut tuohon tulokseen. Lättähatut määriteltiin näin: he kuuluvat sakkiin, vetelehtivät kaduilla, sanaharkkailevat ja ottavat yhteen samanikäisten tai aikuisten kanssa. Lisäksi lättähatut harrastavat ”toimintamuotoja, jotka eivät vaadi älyllisiä ponnistuksia”, kuten käyvät elokuvissa, notkuvat baareissa ja tansseissa, ylipäänsä tekevät kaikenlaista hyödytöntä tai suorastaan vahingollista. Vaarallista porukkaa, varsinaisia turmiolantommeja!
Itse olin vuonna 63 vasta seitsemän ikäinen napero eli en tainnut paljon tietää lättähatuista. Mutta kun vähänkin miettii, niin eiväthän lättähatut tehneet mitään mitä nuoret eivät olisi tehneet iät ja ajat. 1900-luvun alussa Stadissa, varsinki Rööperissä eli Punavuoressa pyöri sakilaisia. He olivat nuoria työläisiä tai pikkurikollisia, jotka trokasivat viinaa ja haastoivat riitaa ohikulkijoiden kanssa, juopottelivat ja pikkuporvarillisesta näkökulmasta viettivät joka suhteessa tosi paheellista elämää. Sakilaisuus liittyi kuitenkin enemmän luokkaeroihin, heitä pidettiin yhteiskunnan pohjasakkana. Lättähatut taas olivat harhautuneita nuoria, heissä oli mukana ”hyvienkin perheiden” lapsia jonkinlaisessa ylimenovaiheessa ja isällisten tai äidillisten neuvojen tarpeessa. Professorisperheen lättähattulapsista tehtiin elokuvakin 50-luvun lopulla, Kuriton sukupolvi, joka nykynäkökulmasta on – tietenkin – melkoisen yliampuva ja alleviivaava.
Ymmärrettävästi 1950- ja 60-lukujen vaihteen tienoilla oli vaikea nähdä, että lättähatuista ja kaikesta siitä tvistauksesta ja takapuolenpyörityksestä voisi kehittyä jotain kestävää. Tosiasia on kuitenkin, että silloin nuoret alkoivat elää omaa elämäänsä, kuunnella omaa musiikkiansa ja luoda omat sääntönsä. Voisi sanoa, että koko homma lähti kulkee ku juna ja vanhempi sukupolvi tsiigas vierest hoomoilasena et mitä tää nyt sit oikee o. Joka puolella pyöri pitkätukkia ja minihameisia tyttöjä ja lapset vetivät huoneen oven kiinni suoraan vanhempien nenän edessä. Se oli täydellinen murros, tai sanotaan irtiotto, puhutaan sitten perheestä, yhteiskunnasta tai elämäntyylistä yleensä. Sukupolvien välinen henkinen kuilu oli ollut olemassa aina, mutta vasta tuolloin nuorempi sukupolvi uskalsi repäistä sen kunnolla auki, kapinoida.
Nyt nuo nuoret ovat jo pitkään olleet aikuisia, mutta eivät vanhempiensa kaltaisia. He ovat aikuisia ja nuoria yhtä aikaa, koska sielun ja sydämen nuoruus, kun kerran ymmärtää mitä se tarkoittaa, ei katoa mihinkään vuosien myötä. Kypsää nuoruutta parempaa ei olekaan!
Ei mut nyt on kyl pakko päästää se irti kunnolla. Noin niinku yhteenvetona uskaltasin sanoo et toi arvon humkandin lopputulema lättähattusuuden lyhytikäsyydest meni aika pahasti mettää. Eihä nyt skidit ja nuoret oo tärkeit vaa siks, et ne on tulevii aikusii ja nyt vaa tollases raakilevaihees. Mä sanon et joku roti hei, nuoret on tärkeit just siks et ne on nuorii ja oikeel taval kans pysyy sellasina! Mä uskallan väittää, et ilman 50-luvun lättähattui ja kaikkii niit myöhempii nuorten juttui joihi mä iteki ehin mukaa tää meiän aikustenki nuorten maailma ois paljo köyhempi ja ennen kaikkee tylsempi. Ei tartte ku vähä funtsii miten paljo kiinnostavaa kamaa sellaset nuoret ku vaik M. A. Numminen, Tuomari Nurmio, Dave Lindholm tai Rosa Liksom on tehny ja tekee. Jörn Donner perhana! Respektii, koska mä iteki oon tällane lättäri, katujätkä, rokkari ja hippihämyki viel samois nahois. Ja kuten sanottu tuun aina oleenki, jos kiinnostaa tai vaikkei kiinnostaskaa.
Johannes Enroth
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.
Julkaistu Lääkärilehdessä 45/13.
