Toistakymmentä vuotta sitten professori Helena Pihko kirjoitti Lääkärilehdessä ansiokkaasti aiemmasta työuupumuksestaan. Hän kuvasi elävästi sitä huomaamattomasti hiipivää prosessia, joka sairastutti hänet. ”Sammakko ei hyppää hitaasti lämpiävästä vedestä, vaan keittyy.”
Pihko analysoi uupumisen taustoja, onnettomia työjärjestelyjä, velvollisuudentuntoaan ja pohti työn imua, joka nielaisee ahkeran tekijän. ”Tämän kriisin aikana olen oppinut, miten tuhoisaa on loputon sopeutuminen. En enää pelkää ottaa ristiriitoja avoimesti esille tai puolustaa oikeuksiani.” Hänen kuvauksensa on selviytymistarina: ”Kun aikaisemmin vain taivas oli kattona sille, mitä kaikkea voin itseltäni vaatia, olen nyt oppinut jättämään työt työpaikalle rauhallisin mielin. Riittämättömyyden tunne on vaihtunut iloksi elämän rikkaudesta.”
Työolosuhteita on monilla työpaikoilla sittemmin parannettu, mutta huolestuneita viestejä kantautuu uusista laitoksista, kuten Helsingin Kalasataman terveysasemalta ja Uudesta lastensairaalasta. Työntekijöitä ei selvästikään ole kuultu suunnittelussa riittävästi.
Lääkärien työuupumus näyttää olevan yleistä kaikkialla maailmassa. Uutena keinona parantaa lääkäreiden sietokykyä on ehdotettu mindfulnessia. Englannissa on jo alettu opettaa opiskelijoille ”emotionaalista resilienssiä”. Resilienssillä tarkoitetaan kykyä toipua nopeasti vaikeuksista, jonkinlaista sitkeyttä puskea takaisin ja jatkaa matkaa.
Miksi uupumus on ammattimme kestouhka? Lääkärin työ on aina ollut kuormittavaa, sillä lääkärit kantavat vastuuta ja epävarmuutta, ottavat riskejä, vaativat itseltään paljon ja ovat kriittisiä omalle toiminnalleen. Potilastyön emotionaalinen kuormitus on entinen, surun ja tragedian määrä ei ole maailmasta vähentynyt. Yhdeksi työuupumusta aiheuttavaksi tekijäksi lääkärit ilmoittavat myös johtamiseen liittyvät ongelmat. Henkilöstöpolitiikkaan on alallamme perinteisesti satsattu vain vähän; mennään asiat edellä ja itseohjautuvasti. Ammattikunnassamme on aina vallinnut pärjäämisen eetos, joka houkuttaa luulemaan, etteivät meitä koske samat fysiologian lait kuin potilaitamme: ihminen tarvitsee unta ja lepoa, arvostusta ja työrauhaa.
Nobelisti Seamus Heaney kirjoittaa erakkomunkista nimeltä Kevin. Eräänä päivänä mustarastas asettuu munkin kämmenelle, kun hän rukoilee pienessä majassaan. Jälkeläiset mielessään lintu alkaa rakentaa pesäänsä Kevinin käteen. Pyhimys, jolle eläimet ovat ainoita seuralaisia, tuntee vastuuta elollisista olennoista. Keskellä Irlannin raakaa kevättä hänen kädellään on pesän lämpö. Häntä liikuttaa pienen linnun täydellisyys ja uusi elämä, joka uinuu hauraiden munien sisällä. Pian hän kuitenkin huomaa, että linnun hyvinvoinnin takaaminen vaatii huomattavia henkilökohtaisia uhrauksia. Rukoileminen kärsii, eikä hän voi syödä vaatimatonta päivällistään tavalliseen tapaansa. Omistautuminen edellyttää omien tarpeiden uhraamista toisten hyväksi. Kevin keskittyy pitämään kättään aivan paikallaan viikkokausia. Välillä hän onnistuu unohtamaan itsensä, mutta välillä kärsimys käy sietämättömäksi. Miten voi huolehtia elämästä, joka on annettu suojeltavaksi, kun ei enää fyysisesti ole kykenevä – niskaa ja kättä särkee ja sormet ja polvet ovat uupumuksesta turrat. Jossakin vaiheessa Kevinin tietoinen läsnäolo muuttuu mielen tyhjyydeksi.
Edes potilailleen omistautuneet lääkärit eivät kykene aitoon läsnäoloon, jos ajautuvat uupumukseen. Lääkärit eivät tarvitse emotionaalista resilienssiä kehittäviä kursseja. He tarvitsevat hyvät työolosuhteet ja mahdollisuuden tehdä työtään omien arvojensa mukaisesti.
Teksti: Päivi Hietanen
Kirjoittaja on syöpälääkäri ja psykoterapeutti
Kuva: Mikko Käkelä
Kirjoitus on julkaistu Lääkärilehdessä 6/2019.
