Eräänä marraskuisena torstaina tajusin, miten paljon rakastankaan paneelikeskusteluja. Istuin auditoriossa ja seurasin neljä paneelia putkeen. En edes käynyt välillä sosiaalisessa mediassa. Kaikkien aiheena oli tavalla tai toisella journalismi, eli se, mitä teen työkseni. Joskus ennen, esimerkiksi vuonna 2019, olisin pitänyt moista paneeliputkea umpitylsänä päiväohjelmana, mutta vuonna 2021 kaikki on toisin. Neljä, kenties viisikin ihmistä istumassa hissukseen tuoleilla ja puhumassa omalla vuorollaan – se on kuulkaa elämää se!
Olen freelancer ja työskentelen enimmäkseen yksin. Silti olen osa journalistista yhteisöä. Pandemia katkaisi yhteyden siihen yhteisöön pitkäksi ajaksi. Paneelipäivänä tajusin kirkkaasti, miten paljon olen kaivannut vertaispuhetta journalismista.
Seuraavana päivänä osallistuin tutkivan journalismin konferenssiin, jolle oli vaihtelevien koronatilanteiden vuoksi ehditty ilmoittaa jo neljä eri päivämäärää. Siellä olin jo siinä määrin rentoutunut, että aloin itsekin puhua pälpättää. Suustani tuli muotoiltuja ajatuksia, joita en tiennyt aivojeni edes valmistelleen. Aloin saada ideoita, aivan uusia ajatuksia. Se tuntui hirmuisen virkistävältä.
Lähes kaikki tuntemani työikäiset vihaavat etätöitä. Otantani on varmasti vääristynyt, mutta sen pohjalta olen valmis pitämään monien työnantajien suunnitelmia pysyvistä etätöistä ja tiloista luopumisesta lyhytnäköisinä. Mieleeni on painunut Tampereen yliopiston Linna-kirjaston lakkauttamista vastustaneen opiskelijan kyltti: “En hakenut Zoom-yliopistoon.”
Alamme pikkuhiljaa saada tutkimustietoa pitkien sulkujen ja jatkuvan kotona kökkimisen vaikutuksista ihmisten toimintakykyyn. Pandemia-ajan ihmiset valittavat aivosumua. Siitä tiedetään, että se on pitkäkestoisen stressin oire. Kun joutuu stressaamaan rajoitusten, terveyden, riskiryhmien suojelun, yksinäisyyden ja kaiken muun pandemian aiheuttaman huolen takia, ajatukset alkavat puuroutua.
Kun päivät eivät juurikaan eroa toisistaan – ei työmatkaa, ei satunnaisia havaintoja tai kohtaamisia siirtymien aikana, ei lounastapaamisia, ei harrastuksia, ei kulttuuritapahtumia – emme edes muista, mitä elämässämme on tapahtunut ja milloin. On vaikea palauttaa mieleen, oliko lapsen kolmas karanteenimääräys viime kuussa vai sitä edellisessä. Muistoja ei synny, kun mikään ei pistä esiin arkisen ajan kulumisen keskellä.
Myös sosiaalisten tilanteiden siirtäminen läppäreiden näytöille stressaa. Kun fyysinen elekieli puuttuu, joudumme käyttämään huomattavasti enemmän energiaa viestinnän tulkitsemiseen. Vuorovaikutuksesta tulee latteaa. Ei siinä mitään ideoita synny.
Luennon pitäminen mustille ruuduille vasta turhauttavaa onkin. Puhujalla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä suljettujen kameroiden takana on meneillään. Onko taso liian helppo, liian vaikea? Kiinnostaako tämä ketään? Kun vuorovaikutus puuttuu kokonaan, omaa esiintymistä on mahdoton säätää.
Useimmille työikäisille pandemia-ajan aivosumu tuskin jättää pysyviä jälkiä ajatteluun tai muistiin. Kun tämä joskus on ohi, todennäköisesti palaudumme samaan tapaan kuin muistakin stressaavista elämäntilanteista. Sen sijaan monet tutkijat ovat huolissaan eristyksen vaikutuksista ikääntyneiden kognitiivisiin kykyihin. Tutkimuksia on meneillään.
Mutta jos haluamme vaalia uutta luovaa ajattelua, innovaatioita ja ideoita – joita arvostetaan niin talouden, kulttuurin, tutkimuksen kuin politiikan puheenparsissa – joudumme vaalimaan myös mahdollisuutta fyysisiin kohtaamisiin ja keskusteluihin.
En enää koskaan haluaisi ajatella paneelikeskustelua eksoottisena tilanteena.
Johanna Vehkoo
Kirjoittaja on faktantarkistukseen ja misinformaatioon erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 49/2021.
