Istun autossa huoltoaseman pihassa toisessa kädessäni reissari ja toisessa kuuma kahvi. Langaton yhteys sallii minun selvittää lehdistölle koronaviruksen diagnosointimenetelmiä samalla kun tankkaan itseäni. Haastattelun päätyttyä iskee déjà vu.
Tämä tilanne muistuttaa monia muita. Etätyöskentely katastrofeissa on piirtynyt lihasmuistiin. Tsunamin jälkeen puhelin kasvoi korvaan kiinni viikoksi, kun ohjasimme suomalaisia evakuaatiolennoille Phuketissa. Nairobissa keskustelin tehokkaimmista Ebolan torjuntatoimista sota-alueilla, samalla kun olin ostoksilla paikallisessa supermarketissa.
Monen asian tekeminen etänä ja yhtä aikaa on arkea sekä kehitysyhteistyö- että katastrofityössä. Tehtyäni molempia yli 10 vuotta palasin takaisin Suomeen viime kesänä. Sopeuduin pian rauhan ajan Suomen miellyttävään säännöllisyyteen ja säännöksiin. Koronapandemian tultua huomasin meneväni valmiustilaan vanhasta tottumuksesta.
Infektiolääkärinä COVID-19 on minulle ennen kaikkea tartuntatauti, moniin näkemiini verrattuna varsin lievä sellainen. Miellän koronan samanlaiseksi kuin H1N1- eli sikainfluenssan, koska koin pandemian itse ensimmäisessä aallossa vuonna 2009 työskennellessäni Trinidad ja Tobagossa. Tuolloin tautiin liittyvästä kuolleisuudesta ei vielä ollut tietoa.
En pelännyt influenssaa, koska pidin huolta suojauksesta. Kun taudinaiheuttajan tuntee, sitä vastaan on helpompi suojautua. Ainut mikä kauhistutti, oli tiedon salailu. Vastasin puhelimeen kaupunginsairaalan ruumishuoneella otettuani H1N1-influenssaan kuolleiden nenästä näytteitä, vain kuullakseni, että ministeriö ei edelleenkään tunnusta tautiin kuolleen ketään.
Myös nykypandemiaa käytetään poliittisiin tarkoituksiin. Hallitukset kaventavat sen varjolla sananvapautta ja kiillottavat johtajiensa kilpiä. Lääketieteellisiä asiantuntijoita ei näissä maissa kuunnella. On hienoa huomata, miten Suomessa toimitaan aivan päinvastoin.
Kansainvälisten ystävien kautta kuulen, miten pandemia vaikuttaa muissa maissa. Saudi-Arabiassa ihmiset eivät saa liikkua ulkona kolmen jälkeen iltapäivällä. Kuubassa ei hamstrata vessapaperia, koska sitä ei muutenkaan ole, mutta jostain syystä kaikkien on käytettävä maskia kulkiessaan kadulla. Arvelen tietäväni, minkälaiseen tarkoitukseen käytetyt maskit päätyvät… Keniassa köyhät kärsivät, kun ruoan hinta nousee eikä töihin pääse. Pohjois-Koreassa istutaan kaksinkertaisessa eristyksessä: ulkopoliittisessa ja pandemian aiheuttamassa.
Suomessa ymmärrän rajoitusten epidemiologiset syyt, mutta kunnioitan myös Ruotsin päätöstä pitää yhteiskunta toistaiseksi pyörimässä hoitokapasiteetin ylittämisen vaarasta huolimatta. Jää nähtäväksi, kumpi malli on parempi kuolleisuuden ja taudin jälkeisen elpymisen kannalta.
Kriisin hallinta on koronapandemiassa samanlaista kuin muissakin katastrofeissa. Olen positiivisesti yllättynyt hätäapumentaliteetin määrästä Suomessa. Olen tavannut sitä paljon terveydenhuollossa: On hoitajia, jotka jaksavat ajatella ensin potilaittensa etua. On tutkijoita, jotka jakavat tietojaan whatsapp-ryhmissä. On johtajia, jotka osaavat kysyä oikeita kysymyksiä sokean määräämisen sijaan.
Vaikka maailma tuntuu pysähtyvän, kyseessä on kuitenkin vain virus. Se häviää – ja tilalle tulee toisia. Eivät pandemiat tähän lopu. Ne lisääntyvät kuin ilmastonmuutos ja paljolti samoista syistä. Koronatoimet ja niitä seurannut taloustaantuma ovat siten myös ympäristötekoja. Viisaimmat ottavat siitä opin. Maapallon säilymisen kannalta on oleellista, että heitä on tarpeeksi paljon.
Terhi Heinäsmäki
Kirjoittaja on infektiolääkäri, jonka toinen jalka on kehitysyhteistyössä.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 16/2020.
