Jos haluaisi oppia ymmärtämään ihmismieltä, mitä kannattaisi tehdä?
Yksi mahdollisuus on tarkastella sitä, johon on intiimeimmässä suhteessa: omaansa. Ongelma on, että olemme legendaarisen epäluotettavia oman mielemme suhteen. Valtaosa psykologisista prosesseista raksuttaa tietoisuutemme ulkopuolella.
Mikä pahempaa, tulkitsemme, sivuutamme, unohdamme ja vääristelemme asioita, jotta näyttäisimme hyvältä ja saisimme mitä haluamme. Siksi introspektio ei ole sataan vuoteen kelvannut tieteellisen psykologian pohjaksi.
Ongelma on, että olemme legendaarisen epäluotettavia oman mielemme suhteen.
Tämä ei silti tarkoita, etteikö mieltään kannattaisi tarkastella. Päinvastoin: mielenliikkeitään voi harjaantua tunnistamaan herkemmin ja rehellisemmin, mikä auttaa varomaan itsepetosta. Tämä on ymmärtääkseni yksi syy opetella meditaatiota tai mennä psykoterapiaan.
Kirjailija George Saundersin mukaan myös kaunokirjallisuus voi auttaa tässä. Tällä hän ei tarkoita ainoastaan sitä usein kuultua näkökulmaa, että hyvästä kaunokirjallisuudesta oppii elämästä ja ihmisistä. Esimerkiksi Yalen yliopiston palkittu psykologian professori Paul Bloom sanoi vastikään haastattelussa, että hyvä romaani opettaa elämästä enemmän kuin psykologian oppikirja.
”Jos haluaa tietää, mistä avioliitossa on kyse, millaista on kasvattaa teini-ikäistä tai mitä ikääntyminen tarkoittaa, en suosittelisi psykologian oppikirjaa vaan hyviä romaaneja”, sanoi Bloom. (Psykologian oppikirjoillakin on Bloomin mielestä annettavaa ihmismielen ymmärtämiseen: Bloom on juuri julkaissut sellaisen.)
Mutta Saunders ei tarkoita vain oivalluksia esimerkiksi kaunokirjallisista henkilöistä. Hän suosittelee kaunokirjallisuuden tarkkaa lukemista myös omien mielenliikkeiden äärelle pysähtymiseksi. Saunders kutsuu meitä kiinnostumaan siitä, mitä mielessämme tapahtuu kun luemme.
”Tarkastella omaa lukemistamme on tarkastella tapaa jolla mieli toimii: tapaa jolla se arvioi väitteestä totuutta, tapaa jolla se käyttäytyy suhteessa toiseen (ts. kirjoittajan) mieleen yli paikan ja ajan.”
Kirjassa A Swim in a Pond in the Rain (In Which Four Russians Give a Master Class on Writing, Reading and Life) Saunders tarkastelee logiikkaa, jolla kertomukset toimivat, keinoja, joilla kirjailija virittää odotuksia ja tapoja, joilla lukija reagoi kun odotuksia rikotaan.
Teos sisältää seitsemän novellia Tšehovilta, Tolstoilta, Turgeneviltä ja Gogolilta. Kirja on paitsi kirjoitusopas ja johdatus kaunokirjallisuuden 1800-luvun venäläisiin mestareihin, esimerkki siitä, miten tarkastella omia mielenliikkeitään rehellisesti ja huumorintajuisesti. Saunders ruotii yksityiskohtaisesti lukukokemuksiaan ja kutsuu lukijan tekemään samoin, novelli, kappale, virke ja morfeemi kerrallaan.
Saunders kutsuu meitä kiinnostumaan siitä, mitä mielessämme tapahtuu kun luemme.
”Miksi ihmeessä tekisimme näin?” Saunders kysyy.
”No, se osa mielestä joka lukee tarinaa on se sama joka lukee maailmaa; se voi petkuttaa meitä, mutta sen voi kouluttaa myös tarkkuuteen; se voi jäädä vähälle käytölle ja tehdä meistä alttiimpia laiskoille, väkivaltaisille, materialistisille voimille, mutta se voidaan myös herättää eloon tekemään meistä aktiivisempia, uteliaampia, valppaampia todellisuuden lukijoita.”
Ei ole muuta maailmaa kuin se jonka luomme oman mielemme varassa, ja mielen taipumukset määräävät, millaisen maailman näemme. Tähän saattaisi törmätä psykoterapiassa, meditoidessa tai psykologian alan tutkijana, ja samaa havainnollistaa Saundersin lukemana Gogolin Nenä.
Saunders kertoo joutuvansa joka kerta ihmetyksen valtaan, kun hän lukee Tolstoin novellin Aljosa Gorsok.
Novelli kysyy kuin havaintoilluusio psykologian oppikirjassa: kuinka saman asian voi havaita niin ristiriitaisin tavoin? Novelli vastaa: jatka ihmettelemistä.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
