Olin äskettäin mukana paikallisten työterveyslääkärien kuukausitapaamisessa. Teemana oli mm. nuorten mielenterveyshäiriöiden ja erityisesti ahdistuneisuushäiriöiden yleistyminen.
Virallisen osuuden jälkeen pohdimme yhdessä, millaista meillä itsellä oli aikoinaan käydä koulua ja opiskella. Ja jaoimme jopa ensimmäisiä työelämäkokemuksia toisillemme. Itselleni tuo keskustelu jäi kummittelemaan mieleen.
Omista koulu- ja opiskeluajoista kaksi asiaa on kokemusperäisesti muuttunut oleellisesti.
Nykyään meitä eivät enää uhkaa alligaattorit ja vihamieliset heimopäälliköt vaan mahdolliset irtisanomiset, koulukiusaajat, hankalat pomot tai velan maksun myöhästyminen.
Toinen on se, että emme omassa nuoruudessamme juurikaan keskustelleet mielenterveydestä tai mielenterveyden häiriöistä. Jälkikäteen on vaikea muistaa ketään lähipiiristä, joka olisi saanut niihin hoitoa, vaikka varmasti heitä oli. Nyt mielenterveys on kaikkien huulilla, poliitikot nostavat sen esille vaalipuheissaan, nuoret korostavat sen merkitystä haastatteluissa ja lehdet kirjoittavat aiheesta lakkaamatta.
Tämän muutoksen taustaselittäjäksi nostetaan usein stigman hälventyminen. Mielenterveyden häiriö on sairaus muiden rinnalla, ja sairauksista pitää pystyä puhumaan avoimesti ilman leimautumisen pelkoa.
Niinpä kynnys hakea lääketieteellistä apua ahdistukseen ja masennukseen muuttunut merkittävästi. Näin tietenkin kuuluukin olla.
Toisaalta olemme myös oppineet katsomaan asioita, ilmiöitä ja myös itseämme psykologisten prismalasien läpi. Suhtautumistyylit, ajattelumallit ja toimintatavat kuuluvat nykyisin jopa arkikeskusteluun. Ehkä ennen pärjäsimme myös paremmin lievempien psyyken myllerrysten kanssa.
Aiemmin pinnalla ollut medikalisaatiokritiikkikin on jossakin välissä ohjautunut sivuraiteelle.
Digitalisaation nurja puoli
Toinen merkittävä muutos on informaatioteknologian nousu. Ensimmäiset kotitietokoneet ilmaantuivat toki jo -80-luvulla, mutta sittemmin internet, kännykät ja sosiaalinen media ovat mullistaneet sekä työelämän että vapaa-aikamme. Kaikkea uutta on tapana aina demonisoida, mutta varteenotettava tutkimustieto on tuonut esille myös somettamisen ja muun digitalisaation nurjat puolet.
Tutkijoiden mukaan nukumme myös aiempaa vähemmän, mikä ei voi olla vaikuttamatta palautumiseen.
Yksinäisyys (tai ainakin sen kokeminen) on myös lisääntynyt voimallisesti länsimaissa. Tämä siitä huolimatta, että olemme samanaikaisesti muuttaneet harvaan asutulta maaseudulta väestökeskuksiin, joissa ihmiskontakteista ei luulisi olevan pulaa.
Ruotsalainen ylilääkäri, psykiatri ja mediapersoona Anders Hansen on kirjoittanut mielenterveydestä suurelle yleisölle suunnattuja tietokirjoja. Hänen tuoreen evoluutiopsykologiaan pohjautuvan Aivoblues -kirjan keskeinen sanoma on, ettei elämää oikeastaan voi olla olemassa ilman ahdistusta ja masennusta.
Hansenin mukaan leppoisat, auvoisat ja onnelliset jaksot ovat – jos eivät harvinaisia – niin ainakin vähemmistönä. Kehomme ja aivomme ovat hänen mukaansa yksinkertaisesti rakennettu niin. Kirjan alaotsikon ”Miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin?” nappasin tämä pohdinnan otsikoksi.
Ennen vanhaan (siis hyvin paljon ennen aiemmin mainittua -80 lukua) masennus ja etenkin ahdistus tulivat tarpeeseen. Esi-isämme, metsästäjä-keräilijät, eivät olisi muuten pärjänneen vaaroja pursuavassa maailmassa. Hoksottimien piti olla koko ajan päällä, pelkoreaktioita tarvittiin hengissä pysymiseen, joko hyökkäyksen valmisteluun tai pakenemiseen. Pienenkin rasauksen piti tuntua välittömästi koko kehossamme, jotta olisimme olleet valmiita kohtaamaan tuon ajan vaarat.
Joskus piti taas ottaa lukua ja vetäytyä pois luolan perukoille parantelemaan haavoja ja toipumaan. Säästöliekkiä eli masennustakin tarvittiin. Siihen suuntaan ohjasivat tapaturmien ja infektioiden aiheuttamat sytokiinimyrskyt.
Metsästäjä-keräilijöistä puhuminen saattaa tuntua tässä kohtaa kaukaiselta. Toisaalta koko ihmislajin historiasta se käsittää ajallisesti suurimman osan (96%). Digiaikaa olemme eläneet vain 0,02% ja someaikaa ehkä arviolta 0,01% olemassaolostamme.
Evoluutio on rakentanut meihin valtavan hienon masennus- ja ahdistuskoneiston, joka edelleen toimii ja toimii kaiken lisäksi osalla meistä liiankin hyvin.
Metsästäjäkeräilijöiden elämä oli kurjaa ja kamalaa aikaa, jossa kuolema, erilaiset uhat ja tapaturmat olivat arkea. Nykyaika on siihen verrattuna turvallista ja äärimmäisen hienoa aikaa. Aivomme (ja kehomme) on kuitenkin koodattu edelleen etsimään uhkia, varoittamaan niistä, ahdistumaan, panikoimaan ja toisinaan masentumaan.
Samat vanhat neurofysiologiset järjestelmät toimivat siis edelleen kehossamme. Toisaalta vaarat ja uhat ovat esi-isiemme ajoista muuttuneet radikaalisti.
Nykyään meitä eivät enää uhkaa alligaattorit ja vihamieliset heimopäälliköt vaan mahdolliset irtisanomiset, koulukiusaajat, hankalat pomot tai velan maksun myöhästyminen. Uhka on usein myös yksilöllinen, pelkästään itseä tai korkeintaan läheisiä koskeva. Ennen pelon kohde saattoi uhata koko heimoa tai yhteisöä.
Meillä on toki edelleen lajimme olemassaoloa oikeasti uhkaavia huolia ja murheita. Sodat ja etenkin ydinsodan uhka, pandemiat ja ilmastokriisi ovat aikamme alligaattoreita. Ne eivät kuitenkaan ole hetkellisiä ilmiöitä, joista pääsemme eroon joko hyökkäämällä tai pakenemalla. Niiden aiheuttama kuorma jatkuu kuukausia, vuosia ja pahimmassa tapauksessa koko loppuelämämme. Pitkittyessään stressi aiheuttaa sekin Hansenin mukaan kroonista inflammaatiota ja sitä kautta alakuloa.
Evoluutio rakentanut koneiston
En osaa sanoa onko Hansenin kuvaama evoluutiopsykologinen ajattelu oikeassa tai paras ”kaiken selittäjä” mutta jotakin oleellista se kertoo aivojemme ja kehomme toiminnasta. Evoluutio on rakentanut meihin valtavan hienon masennus- ja ahdistuskoneiston, joka edelleen toimii ja toimii kaiken lisäksi osalla meistä liiankin hyvin. Enää se ei kuitenkaan aina ylläpidä elämää vaan voi rajoittaa sitä ja joskus uhkaa päättää sen.
Asioiden katsominen ja pohtiminen uudesta suunnasta ja eri tulokulmista voi tuoda perspektiiviä ja antaa uudenlaista ymmärrystä. Evoluutiomallikaan ei pysty toisaalta kovin hyvin selittämään sitä, miksi suurimmalla osalla meistä menee digi- ja someaikanakin hyvin.
Aiemmin jouduimme pitämään eri tavalla yhtä, muodostamaan yhteisöjä ja heimoja. Muuten isojen eläinten metsästys ei olisi onnistunut.
Emme myöskään voineet jumiutua luolan perimmäiseen nurkkaan kovin pitkäksi aikaa nuolemaan haavojamme. Muuten olisi iskenyt vilu, nälkä ja jano, ja lopulta tullut noutaja. Osasimme myös – tai ehkä pikemmin – pakon sanelemana jouduimme elämään hetkessä, muuten alati vaanivat vaarat olisivat jääneet huomaamatta.
Tätä taustaa vasten on helppo ajatella, että aitojen ihmiskontaktien, yhdessä toimimisen ja liikunnan tarve ovat edelleen lajimme ydintä. Hetkessä elämisen mantra alkaa olla tuttu kaikille, ja palautumisen ja unen merkitystä pidetään itsestäänselvyytenä.
Lajimme kehityksen näkökulmasta ei ole järin suuri yllätys, että liikunnan teho ahdistuksen ja masentuneisuuden hoidossa saattaa olla jopa parempi kuin lääkkeiden ja terapian.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
