Häpeä on tunteista hankalin. Se menee luihin ja ytimiin.
Se ilmaantuu usein juuri silloin kun ihmisellä pyyhkii hyvin.
Kesken innostuneen odotuksen, kun yhtäkkiä ymmärrät, että oletkin mennyt luulemaan itsestäsi liikoja. Kuvittelit kenties ystävän pitävän sinusta. Tai luulit tehneesi jotain hyödyllistä. Olet avannut itsesi – ja kuinkas kävikään?
Somessa jos missä ”se miltä minusta tuntuu” on määräävää. Oma tunnereaktio on tärkeämpi kuin vastuunotto.
Hävetessä pää painuu, katse luodaan alas. Mielessä voi olla toive, että maa sinut nielisi.
Häpeä voidaan tuottaa kahdella tavalla.
Aktiivisesti nöyryyttämällä, tekemällä pilkkaa, löytämällä heikot kohdat ja osoittamalla ne – ja usein muiden edessä.
Tai sitten passiivisesti hiljaa olemalla, kenties katsomalla tietyllä tavalla. Sekin toimii yhtä hyvin.
Molemmilla sama lopputulos: tunnet ettet ole riittävä.
Jos häpäistyksi tulemisen kokemus on tarpeeksi voimakas, saa se tuntemaan enemmänkin: koko oma olemus on väärä. Ei pelkästään niin että olet tehnyt jotain väärin, vaan että olet väärä.
Häpeä voi olla niin voimakas vaikutin, että sitä välttääkseen ihminen haluaa luovuttaa, mukautua, tehdä mitä tahansa, jotta voisi olla jälleen oikea.
Kirjassaan Rise of Shame SocietyMarcel van Herpen arvioi häpeän lisääntyneen paitsi USA:ssa myös muuallakin. Syy tähän on hänestä itsekeskeisyyden kasvu.
Nämä kaksi ilmiötä ovat van Herpenin mukaan yhteydessä toisiinsa: mitä enemmän olemme keskittyneitä itseemme, sitä alttiimpia olemme häpeälle.
Jos elämämme keskiössä on kehon esittely, erilaisten vaikutelmien antaminen tai vaikkapa henkilökohtaisen onnellisuuden saavuttaminen, olemme keskittyneitä katsomaan maailmaa itsemme kautta. ”Se miltä minusta tuntuu” on keskeisempää kuin ”se mitä minä teen.”
Syyllisyyden, tuon omantunnon äänen, sijasta meistä tulee taipuvaisempia kokemaan häpeää.
Seurauksena voi olla ilkeä kehä, jossa ponnistelemme yhä enemmän vakuuttuaksemme omasta arvostamme ja samalla pakoilemme häpeää, joka uhkaa itseensä keskittynyttä kaikkialla.
Häpeän sietämättömyys voi johtaa paradokseihin.
Viime vuosina nuoret ovat julkaisseet videoita, joissa kaveriporukka pahoinpitelee jonkun yksittäisen nuoren julmalla tavalla. Sen sijaan, että tekoa olisi piiloteltu, se onkin dokumentoitu ja viety julkeasti nettiin.
Julkeus sellaisen tapahtuman yhteydessä, jonka kaiken järjen mukaan tulisi herättää häpeää, on yksi tapa käsitellä tätä vaikeaa tunnetta. Omalta häpeältä suojaudutaan, se torjutaan narsismilla.
Videolla esitetään itseään täynnä olevan kaveriporukan voimaa; kaveriporukka näyttää olevansa niin häpeämätön, että se ylittää tavallista nuorta koettelevat ikävät tunteet – oman pienuuden ja riittämättömyyden.
Somessa jos missä ”se miltä minusta tuntuu” on määräävää. Oma tunnereaktio on tärkeämpi kuin vastuunotto. Näppäimien sauhutessa itsekorostus ja ilkeys kulkevat kintereillä, kuin parhaat kaverit.
Jos joku 70-lukulainen nyt lennätettäisiin aikakoneella seuraamaan suomalaisia Twitter-keskusteluja, hän epäilemättä hämmentyisi. Hänelle täytyisi selittää, varmasti kerran jos toisenkin, että nämä toisiaan alentavat ihmiset ovat oikeustoimikelpoisia kansalaisia.
Miljoonien samastuessa Yhdysvalloissa Trumpin itsekeskeisyyteen ja patologiseen tapaan käsitellä häpeää, hänestä voi tulla USA:n presidentti, jälleen kerran.
Samankaltaista liikehdintää kohti tökeryyden ihannointia ja hyväksymistä on ollut nähtävissä Suomessakin, muuallakin kuin somessa. Muutos voi olla ihmisoikeuksien kannalta kielteinen. Häpeäyhteiskunnassa toiseuden kunnioitus on vähäistä.
Van Merten ehdottaa konkreettisiksi toimiksi älypuhelimien käytön rajoittamista kouluissa, puuttumista koulukiusaamiseen, maalittamisen kriminalisointia, anonyymiteetin poistamista nettikeskusteluista ja vanhemmuuden tukemista.
Syrjintään tulisi puuttua tiukasti, mutta ei tavoilla, jotka perustuvat häpäisemiselle, sillä nimenomaan nöyryyttämisestä tulisi pyrkiä pois.
Itse ajattelisin lisäksi, että häpäisty tarvitsee syvälle käyvää hyväksyntää. Jos oma olemus on osoitettu vääräksi, vaikka sitten kiusaamalla, tulisi se uudelleen hyväksyä. Se edellyttää puolestaan luottamusta, joka ei synny hetkessä.
Kirjoittaja on psykologi ja kirjailija.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
