”ÄITI! Äitiäitiäitäitiiii!” Kaksivuotiaan huuto kaikuu läpi pihan ja saa juoksemaan nopeasti paikalle. Lapsi makaa nurmikolla rähmällään, isoveli seisoo osasyyllisen näköisenä vieressä mattotelineellä. Nopean tilannearvion perusteella tilanteeseen on liittynyt kiipeilyä ja tuuppimista, mutta sen selvittelyn aika on vasta kun pieni potilas on hoidettu. Lapsi huutaa sydämensä pohjasta, vetää tärisevin huulin henkeä ja jatkaa lohdutonta parkuaan. Onko se lyönyt päänsä? Voiko luita olla poikki? ”Ei hätää, kulta. Sattuiko sinuun? Näytä mihin, niin äiti voi puhaltaa.” Sylissä lapsi on yhtä aikaa hauras ja voimallinen itkussaan. ”Säikähditkö vain? Katsotaanpa mihin sattuu”, höpötän rauhoittelevasti, ilman mitään vaikutusta. ”Katso, naapurin kissakin tuli katsomaan mikä sinulla on hätänä!” Lapsi ryystää sekunnissa itkun ja rään sisäänsä, avaa silmät ja nousee istumaan: ”Missä on kissa?” Tilanne ohi.
Kivun kokemus ja siihen suhtautuminen on äärimmäisen kiehtova ja monimutkainen rakennelma. Siihen vaikuttavat kivun luonteen ja voimakkuuden lisäksi muun muassa kivun aiheuttaja, mieliala, kivun aiheuttama haitta tai etu, vireystila ja pelko kipua kohtaan. Kivun perimmäinen tarkoitus on saada meidät varpaillemme, varomaan, ettemme pahentaisi tilannettamme väärillä liikkeillä. Kipu ei ole mikään turha tunne, vaan sen tehtävä on suojella elämää. Mutta kun kivun syy on jo aikaa sitten parantunut tai sellaista ei ole koskaan edes löytynyt, mistä etsiä parannusta kipuun?
Kaikkia meitä lapsena joskus sattuu, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Polvet nirhautuvat, rokotukset kirpaisevat, hampaat ensin tulevat ja sitten lähtevät, päät kolisevat. Mikä ratkaisee suhteemme kipuun? Ainakin yhtenä merkittävänä tekijänä on vanhempien antama malli. Jos vanhemmat hätääntyvät suunniltaan joka kerta, kun lapsi ilmaisee kipua, oppii hitaampikin lapsi yhdistämään nämä kaksi tunnetta toisiinsa. Ja jos oppi kantaa aikuisuuteen asti, onkin kattaus jo valmis kipuoireyhtymää varten.
Olen hoitanut kipupotilaita monella alalla ja monessa työpaikassa. Kipuongelma alkaa yleensä aueta, kun ihminenkin avautuu. Jonkun avioero on ollut kirjaimellisesti kivulias. Toisella huolehtiva puoliso on passannut selkäpotilaan lähes laitoskuntoon. Lapsettomuuskin voi johtaa fyysiseen kipuun. Tuiki tavallinen noidannuoli voi ihmisen mielessä muuttua syöväksi tai työkyvyttömyydeksi. Ei ihme, ettei kipu helpota. Olennaista tuntuisi olevan uskaltaa kiinnostua ihmisestä hänen kipunsa takana.
Sekä potilaat että lapset kaipaavat samanlaisia asioita kivun keskellä. Jonkun pitää tutkia, kävikö pahasti: kuunnella, katsoa, koskea. On hyvä myös käydä läpi miksi nyt sattuu, ja voidaanko näitä tilanteita jatkossa jotenkin ehkäistä. Myös omainen, esimerkkitapauksessa isoveli, on hyvä pitää prosessissa mukana. Kun nämä on tehty huolella, voidaan siirtyä suosikkivaiheeseeni: suggestioon. Laitetaan laastari, kerrotaan miten kipu alkaa kohta helpottaa ja mietitään, millaisia asioita voidaan tehdä, jotta kipu unohtuisi. Lapsen kanssa tähän kuluu muutamia minuutteja, potilaan kanssa joskus vuosia.
Sohvi Mäntykoski
Kirjoittaja on tamperelainen yleislääkäri.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 38/2017.
