Kieli on terveydenhuollon tärkeimpiä työkaluja. Sen avulla vaihdamme ajatuksia ja tietoa. Tarkat ohjeet pyritään antamaan kirjallisesti väärinkäsitysten välttämiseksi. Toimintaohjeita annetaan kuitenkin edelleen suullisesti henkilökunnan kesken ja potilaille. Väärinymmärryksillä tai virheellisillä tulkinnoilla voi olla vakavat seuraukset. Suomi on virallisesti kaksikielinen maa ja tämän vuoksi Helsingin yliopistossa on myös ruotsinkielinen koulutuslinja lääkäreiksi aikoville.
Mitä voi tapahtua, jos potilas ja lääkäri eivät puhu samaa omaa kieltä? Yliopistosairaalan kuntoutuspoliklinikalla oli tutkittavana ruotsinkielinen potilas, jolla epäiltiin erikoista afasiaa. Klinikassa työskennellyt ruotsinkielinen neuropsykologi kutsuttiin selvittämään asiaa. Hän totesi potilaan puhuvan Pohjanmaan suomenruotsin murretta. Miten potilaalle olisi mahtanut käydä, jollei väärä afasiadiagnoosi olisi selvinnyt omakielisten keskustelulla?
Marianne Mustajoki väitteli jokin aika sitten kaksikielisten suomenruotsalaisten kokemuksista suomalaisessa terveydenhuollossa. Väitöskirjan keskeinen viesti oli omakielisen kommunikaation merkitys potilaan näkökulmasta. Tämän väitöskirjan kaltaista aineistoa on muualla vaikea kerätä, koska harvoin kieli on eri, mutta kulttuuritausta sama. Pieneltä vaikuttavat kieliopilliset seikat voivat saada suuret mittasuhteet, jos lääkäri esimerkiksi sanoo syöpäpotilaalle ”Du skall dö” tarkoittaessaan, että potilas tulee kuolemaan (du kommer att dö). ”Du skall dö” tarkoittaa ”Sinun täytyy kuolla”. Omakielisen kommunikaation puute näytti johtavan ongelmiin erityisesti kipuun liittyvässä terminologiassa ja saattoi jopa vaikuttaa omakielisen informaatioon puutteen johtamaan voimakkaampaan kipuun. Tämä voisi selittyä esimerkiksi epätietoisuuden lisäämän ahdistuksen välityksellä. Väitöskirjatutkimuksen mukaan potilaat myös jättivät hakeutumatta lääkärin vastaanotolle, jos yhteistä omakieltä ei ollut.
Diagnoosien, prognoosien ja hoitojen selittäminen omakielellä oikein on äärimmäisen tärkeää, ei pelkästään väärinkäsitysten välttämiseksi, vaan myös luottamuksen luomiseksi. Jos potilas ei ymmärrä mitä lääkäri hänelle yrittää sanoa, murenee hoitosuhteen pohja. Jos kieli ei ole oma, on se todennäköisesti laihempi, kun keskittyminen kielioppiin ja sanojen valintaan ei jätä tilaa kielen hienovaraiselle käytölle.
Hufvudstadsbladetin toimittaja kirjoitti jokin aika sitten rasistisesta suomalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä, joka ei päästä maahanmuuttajalääkäreitä töihin. Toimittaja ei ilmeisesti ollut ehtinyt ajatella kielen merkitystä lääkärin ja potilaan kohtaamisessa kiirehtiessään käyttämään kaikenlaisiin ongelmiin nykyään tarjottavaa ”rasismikorttia” kirjoituksessaan. Yhä useampaa suomenkielistä potilasta hoitaa maahanmuuttajalääkäri, jonka kielitaito on riittämätön. Ihmiset oppivat kieliä eri tavalla kyvyistä, altistuksesta ja motivaatiosta riippuen. Osa oppii niin suomen kuin ruotsinkin yllättävän lyhyessä ajassa, mutta enemmistölle kielemme on vaikea. Koronaviruspandemia on moninkertaistanut etävastaanottojen määrän. Vaikeasti sairaiden, huolestuneiden ja ikäihmisten on puhelinkeskustelussa hyvin vaikea ymmärtää, mitä erikielinen lääkäri yrittää sanoa. Tämä lisää pelkoa ja huolta.
Työskennellessäni läntisessä naapurimaassa parikymmentä vuotta sitten, ei ollut harvinaista joutua tilanteeseen, jossa potilaalla, sairaanhoitajalla ja lääkärillä oli kaikilla eri äidinkieli, kenelläkään se ei ollut naapurimaan kieli. En tiedä kuinka paljon täydellinen omakielettömyys vaikuttaa potilasturvallisuuteen.
Omakielisyyskään ei takaa hyvää kommunikaatiota. Hyvä kommunikaatio edellyttää kunkin yksittäisen potilaan persoonaa ymmärtävää ja tilanteeseen sopivaa läsnä olevaa vuorovaikutusta. Lääketieteen opiskelijoiden koulutuksessa tähän kiinnitetään nykyisin aiempaa paremmin huomiota. Mitä vaativampi tai pelottavampi tilanne on, sitä voimakkaamman muistijäljen huonosti mietitty ja muotoiltu lause jättää potilaan mieleen. Hyvä kommunikaatio rakentaa luottamusta, jolloin vaikeatkin viestit aiheuttavat vähemmän pysyviä haavoja.
Eija Kalso
LKT, professori Eija Kalso on HUS:n kipuklinikan ylilääkäri
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
