Depressioiden ja depressiopotilaiden kirjo on laaja, ja siksi tämän sairausryhmän hoidosta käytävä keskustelu on välillä vaikeaa. Ilmiö korostuu lyhyen formaatin tiedonvälityksessä tai keskusteluissa, joihin täysin oikeutetusti osallistuvat asiantuntijoiden lisäksi myös potilaat ja yksittäiset, edustamastaan menetelmästä perin innostuneet palveluntarjoajat.
Joskus ilmenevät aiheettomat vastakkainasettelut, informaation epätasapaino ja kapeat näkökulmat johtuvat monista syistä. Vasteet eri hoitomuotoihin ovat yksilöllisiä samoin kuin itse depressiotilatkin, eivätkä yhden ihmisen kokemuksiin perustuvat näkemykset ole yleistettävissä. Osa uutta tai näennäisesti uutta näkökulmaa edustavista palveluntarjoajistakin on niitä, joilla näyttää olevan vain niukka ja valikoitunut kokemus häiriökirjosta. Valikoitumisharha saattaa syntyä esimerkiksi siksi, että hoitoon hakeutuu ymmärrettävistä syistä juuri niitä, joiden kokemukset lääkehoidoista ovat kielteisiä. Myönteisesti reagoineet eivät ilmoittaudu.
Perusteetonta käsitystä itse tarjotun hoidon ylivertaisuudesta voimistaa helposti jonkin aikaa myös se, että usko metodiin lyhytkestoisesti voimistaa epäspesifistä hoitovaikutusta. On myös osoitettu, että monet potilaat kuvaavat hoitovaikutuksen hyväntahtoiselle tai innostuneelle terapeutille myönteisemmin kuin neutraalille taholle.
Hiljattain uutisoitiin – kenties väitettä yksinkertaistaen – näkemyksestä, että depressioiden hoidossa pitäisi asettaa etusijalle liikunta ja ruokavaliohoidot, koska depressioilla on tilastollinen yhteys kehon ja aivojen matala-asteiseen tulehdukseen. Immuunijärjestelmän osuutta erilaisiin psykiatrisiin häiriöihin on kuitenkin tutkittu hyvin pitkään, joten uudesta asiasta ei ole kysymys. Vakavimmissa ja etenkin psykoottisissa depressioissa ei aerobisen liikunnan lisääminen juuri koskaan ole sovellettavissa, ja vastaavasti lääkehoidon ja modernien neuromodulaatiohoitojen teho korostuu. Näistä potilaista osa on samalla jopa terapeuttisen verbaalisen vuorovaikutuksen tavoittamattomissa. Personal trainer voi epäilemättä olla avuksi osalle depressiopotilaista, mutta toisia ajatuskin kammottaa, ja osalla potilaista elintavat ovat valmiiksi mallikelpoisia.
Pyrkimys demedikalisoida depressioiden hoitoa saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa myös siihen, ettei mahdollisia somaattisia syytekijöitä tai sairauden luonnetta selvitetä riittävällä tarkkuudella. Ikävää todeta, mutta jopa diagnosoimattomiin kilpirauhasen vajaatoimintoihin pohjanneita ja tyroksiiniin nopeasti reagoineita depressiotapauksia tulee vieläkin vastaan. Myöskään häiriön kaksisuuntaisuutta ei ole aina helppo tunnistaa, ellei hoitoa tarjoavalla taholla ole riittävästi tietoa ja kokemusta tästä sairaudesta. Erityisesti hypomaaniset, joskus selkeästi maanisetkin tilat jäävät melko helposti tunnistamatta, jos käytössä on vain potilaalta saatu anamneesi.
Itse tapaan kysyä masennuksesta kärsiviltä, onko heidän elämässään ollut kausi tai kausia, jolloin elämä on tuntunut joka suhteessa helpolta, ja kaikki on tuntunut menneen todella hyvin. Jos vastaus on myöntävä, on syytä pyytää potilasta kertomaan ensin tällaisesta ajanjaksosta ja sitten sen päättymisestä tarkemmin. Joskus vasta tämä keskustelu auttaa potilasta tunnistamaan maniajakson, jota on pidetty esimerkiksi ryyppyputkena, ja joka on johtanut vakaviin vastoinkäymisiin.
Vanhan sanonnan mukaan kolmen konstin timpermanni osaa panna puun halki, poikki ja pinoon. Se on kuitenkin laajempi keinovalikoima kuin niillä julistajilla, joille depressioiden ainoa oikea hoito on joko lääkitys tai psykoterapia.
Hannu Lauerma
Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri
Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Lääkärilehdessä 11/2020.
