Sairauspoissaolot maksavat yrityksille paljon ja työntekijöiden kannustaminen liikkumaan on suosittua. Firmat voivat antaa työntekijöilleen liikuntaseteleitä ja uusimpana trendinä on palkata oma työpaikkaliikuttaja (1). Onko todella työnantajan tehtävä opettaa aikuisia uusille tavoille? Kuka huolehtii työttömistä?
Kaikki me tiedämme, että liikunta on terveellistä ja liikkumattomuus haitallista. Mutta se missä määrin näin on, ei ehkä ole niin selvää. Maailmanlaajuisesti liikkumattomuuden lasketaan aiheuttavan noin 5,3 miljoonaa kuolemaa vuosittain (2). Luku ei ehkä sinänsä sano mitään, mutta kun sitä vertaa tupakoinnin aiheuttamaan viiteen miljoonaan, ymmärtää liikkumattomuuden riskin olevan melkoinen.
Istumisen vaaroista on uutisoitu viime aikoina paljon. Firmat hankkivat sähköpöytiä ja yliopistoilla on opiskelijoille ”pylly ylös” kampanjoita (3). Innovatiiviset liikuntayrittäjät kauppaavat firmoille omia liikkumiskonsepteja. Mainoksen mukaan ”firman sählyvuoro ei enää motivoi liikkumaan, vaan tarvitaan yksilöllisempää kartoitusta ja liikuntaneuvontaa”. Työpaikkaliikuttaja on uusi ammattiryhmä.
Mietityttää, miten on tultu siihen tilanteeseen, että aikuisia ihmisiä täytyy opettaa elintavoissa. Eikö se olisi pitänyt tapahtua jo aiemmin kodin ja koulun toimesta? Syyttävän sormen osoitan koululaitokseen päin: monen sukupolven ajan liikuntakasvatus on jurnuttanut samalla kilpailun siivittämällä tiellä. On palvottu vain eliittiä, pokaalisankareita, ei tosissaan ole osattu tuoda kaiken liikkumisen iloa ohjelmaan eikä ole oikeasti puhuttu siitä, että liikunta hyödyttää ihan koko elämää. Omalta kohdaltani voin sanoa, että vasta lääkärikoulutuksen alussa oivalsin, että liikunta ei ole mitään pakkopullaa vaan yksi parhaista keinoista edistää omaa hyvinvointia ja jaksamista. Menneisyyden virheitä korjataan toivottavasti niin kotona kuin koulussa. Usein työpaikalla jo niin tapahtuu, työnantajalla on taloudellinen kannustimensa pitää työntekijänsä terveinä ja siten pitää heidät liikkuvina. Terveistä, toimintakykyisistä työntekijöistä hyötyvät paitsi työpaikka itse, mutta myös me kaikki yhteiskunnan jäsenet tuottavuuden kautta.
Jos tilanne on mennyt siihen, että aiempi liikuntakasvatus on epäonnistunut ja työpaikan tehtävänä on korjata tilannetta, kuka silloin huolehtii työttömien liikuttamisesta? Ns. non-sote uudistus eli kuntien vastuulle jäävä osuus terveyden edistämisestä on vielä melko epäselvä. Toivon, että työelämästä poissaolevien, myös ikäihmisten, liikunta-asioista pidetään kunnissa huolta.
Paras tulos saadaan, jos ”nuorna vitsa väännetään”. Liikunnallisen elämäntavan opettaminen lapsena kantaa aikuisuuteen. Koulujen rooli on vanhempien roolin lisäksi merkittävä. Tämän on hallituskin todennut ”Liikkuva koulu” – kärkihankkeissaan (4). Sen tavoitteena on saada jokainen peruskouluikäinen lapsi ja nuori liikkumaan tunnin päivässä.
Uuden vuoden alkaessa voimme jokainen pohtia arkiliikkumistamme. Auton voi jättää marketin pihalla kauemmaksi ja saada siten muutama ylimääräinen askel. Portaiden valinta hissin sijasta on terveysteko: yksi porrasaskel vastaa kymmentä askelta tasamaalla. Televisiota katsellessa voi mainoskatkoilla vaikka tehdä kyykistyksiä. Jokainen keksii oman konstinsa, mistä aloittaa. Ensimmäinen askel on tärkein!
Kirjoittaja
Minna Kaarisalo
yleislääketieteen erikoislääkäri, LT
Kuva: Kimmo Brandt
Kirjallisuutta:
1. http://www.talouselama.fi/tyoelama/23-vuotias-loysi-erikoisen-ammatin-ihmiset-tulevat-kysymaan-vinkkeja-kahvipoydissa-tai-hississa-6604582
2. Lee IM, Shiroma EJ, Lobelo F ym. 2012. Effect of physical inactivity on major non-communicable diseases worldwide: an analysis of burden of disease and life expectancy. LancetPhysical Activity Series Working Group. Lancet380(9838):219–229.
3. http://www.yths.fi/pylly_ylos
4. http://valtioneuvosto.fi/hallitusohjelman-toteutus/osaaminen/karkihanke1#toimenpide2
