Puhuitteko samaa kieltä, kysyi uusi työtoverini ruokatunnille mennessä, kun vasta Oulusta Espooseen muutettuani olin ottanut vastaan ensimmäisen potilaani Jorvin sairaalan neurologian poliklinikalla. Olinkin oikeasti jännittänyt, olisiko oululainen puhetapani – vaikka en vahvaa Oulun murretta koskaan ole puhunutkaan – pääkaupunkiseutulaiselle potilaalle liian kummallinen. Aika pian kylläkin havaitsin, että suuri osa espoolaisista oli muualta tulleita. Lakkasin jännittämästä, ja samalla oululaispiirteet puheessani laimenivat lähes huomaamattomiksi.
Vielä Oulussa työskennellessäni minulla oli päinvastainen murrekokemus. Kuusamolainen mies oli halvaantunut Etelä-Suomessa ja päätynyt Meilahden sairaalaan. Akuuttivaiheen jälkeen tuli aika siirtää potilas kotikunnan mukaiseen sairaalaan. Kun siirrosta puhelimessa sovittiin, kuulosti helsinkiläislääkärin puhe oululaiseen korvaani kovin stadilaiselta – vaikka hän varmaankin puhui ihan tavanomaista puhekieltään. Jos olisin ollut nokkela, olisin vastannut samalla mitalla: No tekkiittekö te seeteen?
Vieraassa ympäristössä kuultu toisen alueen murre kuulostaa herkästi hassulta tai ärsyttävältä, ja joskus puheen uskottavuuskin saattaa kärsiä. Mutta kyllä se kuusamolaismies saatiin Ouluun siirrettyä ja taisi sittemmin kuntoutua kotikonnuilleen.
Oman lisänsä lääkärin ja potilaan väliseen kielipeliin tuovat maahanmuuttajat ja muut ulkomaalaistaustaiset potilaat, jotka eivät vielä ole oppineet suomea tai ruotsia.
Toinen Jorviin tullessa jännitystä aiheuttanut asia olivat ruotsinkieliset potilaat. Kouluruotsin, lääkiksen ruotsinkurssin ja Svenska för läkare -kirjan melko huteran lukemisen pohjalta jouduin kerran pari viikossa puhumaan ruotsia potilaille, joiden suomen kielen taito oli huonompi kuin minun ruotsini. Muutos tähän tuli, kun espoolainen suomenkielinen terveyskeskuslääkäri sai tunnustuspalkinnon siitä, että hän aktiivisesti käytti hieman vajavaistaankin ruotsia ruotsinkielisten potilaiden kanssa. Ajattelin, että kyllä minäkin pystyn samaan. Ryhdyin määrätietoisesti tarjoamaan ruotsia ruotsinkielisille potilaille, vaikka he olisivat suomea osanneetkin. Nyt sain puhua ruotsia joka toinen päivä. Sain myös palkankorotuksen. Alimman, 90 markan suuruisen kielilisän sai laittamalla rastin lomakkeeseen. Kenellekään ei tarvinnut mennä suullisesti todistamaan: Ja, jag kan tala svenska.
Oman lisänsä lääkärin ja potilaan väliseen kielipeliin tuovat maahanmuuttajat ja muut ulkomaalaistaustaiset potilaat, jotka eivät vielä ole oppineet suomea tai ruotsia. Joskus sekä potilaan että lääkärin englanninkielen taito on riittävän hyvä, mutta aina näin ei ole eikä muutakaan yhteistä kieltä löydy. Silloin tarvitaan tulkkia. Paras on ammattitulkki, joka kääntää sekä potilaan että lääkärin puheen mahdollisimman täsmällisesti ilman omia tulkintojaan, vaikka ”kulttuuritulkkaustakin” saatetaan vastaanottotilanteessa tarvita. Omainen tulkkina voi joskus riittää, mutta silloin on riski, että lääkäri kuulee potilaan sairaudesta omaisen tarinan eikä sitä, mitä potilas haluaisi kertoa. Jos tällaista epäilee, kannattaa seuraavalle tapaamiselle tilata hyvissä ajoin ammattilainen.
Paras kohtaamani tulkki on ollut pakolaisena Ouluun päätynyt somalimies. Ei riittänyt, että hän tulkkasi hoitoneuvottelun erittäin mallikkaasti. Kun neuvottelun päätyttyä kaikki alkoivat puhua yhtä aikaa, hän jatkoi simultaanitulkkausta kuin ei mitään. Kun kokouksen jälkeen kiitin häntä, hän kertoi tarinansa. Hänen äitinsä oli arabiankielinen ja hän itse kaksikielinen. Lapsena Somaliassa hänen kaverinsa olivat aina maksaneet hänen lippunsa elokuviin, jotta hän tulkkaisi ne heille arabiasta somaliksi.
Pertti Saloheimo
Kirjoittaja on LT ja neurologian erikoislääkäri, joka aloitti 1.12. Lääkärilehden lääketieteellisenä päätoimittajana.
