Kävin hiljattain Tampereen työväenteatterissa katsomassa musikaalia, joka pohjautuu tositapahtumiin. Se kertoo psykiatrisesta potilaasta, Prinsessasta, joka vietti 50 vuotta elämästään Kellokosken sairaalassa. Musikaali kertoo myös psykiatrisen sairaanhoidon historiasta aina tähän päivään.
Musikaali oli saatu hyvin vaikuttavaksi yksikertaisin lavastein. Musiikki ja tanssi viihdyttivät, mutta samalla esitys oli myös hyvin mahtipontinen ja kaunis. Tunnelmaan pääsi heti mukaan, kun prinsessa juoksi pimeässä valokeilalla heijastetussa katsomossa, yleisön seassa ikään kuin hän pakenisi jotakin. Pakenikin, sitä epäinhimillistä ja julmaa hoitoa, mihin hänet sitten kohta teljettiin. Hänet sidottiin, kapaloitiin koko kapaloon, kymmenien muiden potilaiden kanssa isoon samaan huoneeseen.
Tunnelma oli lähes yhtä koskettava kuin koin "livenä" nämä asiat hoitaessani tätä potilasta sairaanhoidonoppilaana 1970-luvulla.
Joka aamu menin hänen huoneeseensa, joka oli hyvin pieni ja mihin juuri ja juuri mahtuivat sänky, tuoli ja yöpöytä. Ikkuna oli takapihalle. Vein hänelle hänen aamulääkkeensä. Hän makasi sängyssä pitkällään.
– Olen sairaanhoidonoppilas ja edellisenä jouluaattona syntyneen pienen tytön äiti, kerroin hänelle.
– Minä olen Prinsessa ja haluan olla täällä ylhäisessä yksinäisyydessäni, hän sanoi, ja kehotti minua menemään päivähuoneeseen, missä on monta, jotka haluaisivat keskusteluseuraa.
Tämä toistui kaksi viikkoa. Kerroin hänelle, että olin kokenut hyvin traumaattisen ja ylipitkän synnytyksen jouluaattoiltana klo 19.07. Hän kuunteli ja näytti hyvin ymmärtäväiseltä.
Eräänä aamuna menin hänen luokseen ja kerroin, että Ruotsin vanha kuningas on kuollut. Se oli hänestä erittäin tärkeä uutinen. Olihan hän itse kuninkaallinen Prinsessa siinä omassa harhamaailmassaan. Hän hyppäsi sängyn reunalle istumaan ja kertoi koko sukuhaaransa ja ihmetteli kovasti asiaa. Hän oli hyvin otettu uutisesta.
Tiesin, että hän on myös taidekäsityöntekijä. Muun muassa sairaalan juhlasalissa ja ylilääkärin huoneessa oli hänen tekemiään tauluja. Kysyin, jos hän voisi tehdä taulun minullekin.
– Tuo huomenaamuksi tarvikkeet, hän sanoi.
Vein ne hänelle. Hän ompeli useamman päivän, mutta ei näyttänyt minulle keskeneräistä työtä. Hän näytti iloiselta ja innokkaalta ja kyseli vain synnytyksestäni ja tyttärestäni. Kerroin hänelle. Meillä oli syntynyt molemminpuolinen luottamus toisiimme.
Kun sitten sain taulun, olin jouluaattona synnyttäneenä hyvin liikuttunut. Taulu kuvasi jouluaattoa, Jeesus-lapsen syntymää. Siinä oli Maria ja Jeesus, seimi keskellä, kaksi itämaantietäjää selin ruusujen ympäröimänä, linna taustalla ja neljä enkeliä keltaisten lyhteitten ja kahden palmupuun ympäröimänä. Tämä oli Prinsessan taiteellinen tulkinta jouluaaton uuden elämän syntymisestä. Olin voittanut hänen luottamuksensa.
Kun Prinsessalla oli ns. "hyvä jakso", hän teki vielä muutaman taulun. Sitten hän taas vaipui harhamaailmaansa, nujerrettuna julmilla hoidolla. Näitä hoitoja annettiin vain siksi, että hänet yritettiin saada pois harhamaailmastaan, maailmasta joka oli osa hänen selviytymistään tuosta sairaalan "vankilamaisesta" arjesta.
Kun eräänä aamuna menin taas Kellokosken sairaalaan, kuulin jo kaukaa hyvin kaunista oopperalaulajan ääntä. Menin päivähuoneen ovelle. Näin kauniisti puetun, varpaisillaan juoksevan ja komeasti laulavan henkilön päivähuoneen parvella. Luulin, että siellä on joku ulkopuolinen esitys. Mutta se olikin Prinsessa, jonka kohta valkotakkisten porukka raahasi huoneeseen lukkojen taakse. Sinä päivänä en saanut mennä häntä tapaamaan.
Nyt kun nyt istun ja katson tätä musikaalia, ymmärrän miten julmia nuo hoidot olivat. Koko teatterin yleisön valtaa itku ja kouriintuntuva ahdistus. Kyyneleet valuvat. Kaikki tämä epäinhimillinen hoito vain siksi, että potilas sanoi olevansa prinsessa. Sen ajan sairaalassa ei myöskään suvaittu laulua, ei tanssia, eikä liioin omia mielipiteitä.
Mutta Prinsessa oli hyvin auttavainen, kuten itse olin todennut henkilökohtaisesti. Olin pystynyt puhumaan hänelle oman traumaattisen synnytyskokemukseni. Hän auttoi kanssapotilaita, hieroi pankinjohtajaa, lauloi ja tanssi...
Minulle hän teki hyvin arvokkaan taulun, joka koristaa kotiamme vielä tänä päivänä. Hän oli merkittävästi auttanut minua sen hetkisessä hyvin vaikeassa elämäntilanteessa. Uskon, että minä autoin myös häntä. Olin voittanut hänen luottamuksensa.
Hän saattoi olla silti onnellisempi kuin kukaan meistä.
Helena Soisalo
kätilö-terveydenhoitaja
Musikaalin Prinsessa viimeinen esitys on Tampereen työväenteatterissa la 26.4. klo 19.
Kuvassa Prinsessan Soisalolle tekemä ryijy.
