On pimeää ja ajatukset myrtyneitä. On tunne kuin kulkisi koko ajan tiheäsilmäinen verkkokassi päässään. Tai kuin maisemaa katsoisi märän suruharson läpi. Hämärissä huoneissa kompastelee kymertynyttä väkeä, kiroilee ja etsii valokatkaisimia. On kaamos. Jossain metsän pohjalla yksiluominen huuhkaja ääntelee niin että kaikki märkä, kylmä ja pimeä puristautuu taloa vasten.
Ja silti. Eletään Ranskassa. Lounais-Ranskassa, siis aika etelässä. Helsinkiin on matkaa noin 3 020 kilometriä. Espanjan rajalle huomattavasti vähemmän. Sama kaamos valtaa maiseman ja ihmisten mielet. Ne jotka vielä äsken tervehtivät iloisesti torilla, vetävät nyt päänsä huppuun ja sulkeutuvat. Kun soitan entiseen kotimaahani ja kerron ranskalaisesta kaamoksesta, siihen ei uskota. Ei uskota että se voisi olla yhtä ankeaa, yhtä vaientavaa kuin aito, isänmaan ahdistus. Tiedän että on. Kaamoksen ylivalta alkaa hellittää vasta jossain Pohjois-Afrikan korkeudella.
Käydessäni Suomessa huomaan miten ihmiset mieluusti jo lokakuun lopussa alkavat sytytellä kynttilöitä. Ovat luovinaan tunnelmaa, häätävinään pimeää. Mutta ei kaamos kynttilää pelkää. Kaamos on kynttilän paras kaveri. Minun hypotalamukseni taas huutaa lisää lukseja. Sen vuoksi olenkin asentanut melkein jokaiseen huoneeseeni jonkinlaisen päivänvaloviritelmän. Heti aamulla sytytän keittiössä kirkasvalolampun ja lueksin, kahviani hörppien sen valossa reippaan puolituntisen.
Työhuoneessa, tavanomaisten spottien rinnalla on vielä yksi tehokas kirkasvalolamppu, joka ei ainoastaan valaise vaan näyttää värieni oikeat arvot. Ja tätä kirjoittaessani, tietokoneeni vieressä on pieni näppäimistöä valaiseva, päivänvaloa matkiva lamppu.
Olkoon, olen perso valolle. Minua kannustaa tieto että nämä päivänvaloa matkivat lamput on valmistettu yhteistyössä Helsingin yliopiston ja Grenoblen yliopiston lääketieteen laitoksen kanssa. Ranskassakin tiedetään varsin hyvin ettei kaamosmasennus ole yksinomaan suomalaisten etuoikeus. Ja sitä tutkitaan vähintään yhtä paljon kuin Suomessa.
Tuoreen ranskalaisen tutkimuksen mukaan masennus- ja unilääkkeitten käyttö melkein nelinkertaistuu Ranskassa marraskuusta maaliskuuhun. On ymmärrettävää että luminoterapia, kirkasvalohoito, on saamassa lisää kannattajia. On huomattu että kansanterveydellisistä syistä on löydettävä keinoja saada pankolle vetäytyjä ylös. Vaikka tietysti on niitäkin jotka uskovat, että luonnon hiljetessä ihmisen on myös oikeus vaieta, hidastua, sulkeutua.
Nyt suositellaan kovasti ulosmenoa. Se ei ole sama asia kuin ulkoilu. Tarkoitus on mennä kohti sitä mörköä, jota ei juuri haluta nähdä. On saatava itsensä ulos, pois pankoltaan, juuri silloin kun ei huvittaisi, juuri kun luonto näyttää tummimmat vakonsa. Silloin tuntee voittaneensa jotain. Näkee puiden rauniokuoren mutta näkee myös harmaan tuhannet sävyt. Näkee sävyjä jopa mätänemisessä. Kun ei ole kesän kaikkialle levittyvää talousvihreää, on pakko huomata myös hienot punaruskeat sävyt ja naavan taittovalkeat.
Nyt lopetan tämän runoilun. Otan patikkasauvani ja lähden ulos. Siellä tihuuttaa. On sellainen koiran keli. Ja silti ulos! Katottomiin tiloihin, pellolle, joen rantaan. Ja mikä tunne palatessa, kun on voittanut kaamoksen, katsonut sitä silmästä silmään muutaman hetken, kun sadetakin taskussa on vielä kourallinen mustatorvisieniä.
Hannu Väisänen
Kirjoittaja on Ranskassa asuva kirjailija ja kuvataiteilija.
Julkaistu Lääkärilehdessä 47/13.
