Joskus hiljaisina sisäänkääntyneinä hetkinä elämä on kuin kurkiaura jossain horisontin takana. Kuulet muuttavien lintujen äänen, tiedät, että ne ovat siellä, mutta et näe niitä. Tai elämä on kuin tyynessä vedessä tuikkiva kalaparvi: näet tuikahdukset ja hiljalleen leviävät vesirenkaat, mutta et kaloja, syytä, sitä miksi kaikki tapahtuu. Joskus elämä vain lymyilee, haluaa olla toisaalla.
Pidän tuulesta. Se on minun yöystäväni. Nukumme aina ikkuna raollaan, ja tuuli huokailee, humahtelee ja ujeltaa raosta sisään, aina uudestaan. Hengitän tuulen viileyttä, täytyn siitä ja tulen kevyeksi, leijun ikkunan raosta ulos ja ponnahdan talon katolle kevyesti kuin uni. Tuuli sisälläni lennän kaiken yllä, näen kaiken, eikä kukaan muu tiedä. Tuuli vie minut paikkoihin, joihin ilman sitä en koskaan voisi mennä. Niin tekevät hyvät ystävät.
Joskus huonoina päivinä kävelen kumarassa enkä haluaisi puhua kenenkään kanssa mistään, en haluaisi tehdä mitään, selittää, en tietää enkä oppia mitään. Joskus havahdun siihen, miten paljon aikaani olen tuhlannut asioiden selittämiseen ihmisille, jotka eivät halua tietää. Uskoa kun on turha naputella tiedon vasaralla ja tietoa on yhtä turha takoa uskon lekalla. Tieto ei tarvitse uskoa, eikä usko tee tiedolla mitään.
Auringon lähitähteä Proxima Centauria kiertää elämän vyöhykkeellä ehkä Maan kaltainen planeetta. Sinne on 4,2 valovuotta, mutta toivon ettei siellä ole kehittynyt samanlaista elämää kuin täällä. Ihmisen kaltainen laji, jolla on älyä aivan liikaa mutta viisautta ei yhtään, tuhoaa planeetan kuin planeetan. Kuinka meistä on tullut tällaisia älykkäitä idiootteja? Tiedän kyllä: luonnonvalinta suosii älykkyyttä, nokkeluutta, tilanteista selviämistä ja edun hankkimista itselle. Viisautta valinta ei tunnista, koska viisautta ei luonnossa ole. Paradoksi: kuitenkin luonnosta voisi viisastua, mutta me emme ole viisastuneet.
Luin lehdestä, että Tapiolan keskustassa kaadetaan vanha mänty ja vaahtera. Kummalliset asiat koskettavat joskus. Vaikka muistoni Tapiolasta ovat kaikkea muuta kuin hyviä tai onnellisia, olen kiinni siinä monin sitein. Olen aivan varmasti joskus kapakasta tullessani toisella kädellä nojaillut sekä mäntyyn että vaahteraan, ei niitä saisi kaataa, niiden pitäisi olla ikuisia. Maailma, jossa olen oppinut elämään ja jonka tunnen omakseni katoaa pala palalta, puu puulta, ihminen ihmiseltä. Mutta se on kestettävä; tulen vieraaksi täällä, jos roikun kaikessa mistä olen joutunut luopumaan.
Täytin kesällä 60 vuotta. Olen jostain syystä aina pitänyt vanhoista ihmisistä ja nyt odotan uteliaana omaa vanhenemistani, mihin se minut vielä vie? Joskus, totta kai, mietin elämän päättymistä. En pelkää sitä yhtään, ja se onkin ehkä tärkein asia, jonka olen oppinut. Ei ole elämää ilman kuolemaa ja kuolema on elämän paras kaveri, sen seuraus. Joskus hämmästelen, miten upea paketti meille on annettu. Jos olisin elokuvaohjaaja, jossakin elokuvassani olisi tällainen kohtaus: Tuulta ei enää ole. Seison rannalla tyynen, usvaisen ulapan äärellä, vastarantaa ei näy. Olen yksin, vaikka toisesta kädestäni pitää kiinni valkoinen hahmo ja toisesta musta. Usva kuiskailee minulle, en tiedä mitä tai miksi, tiu’ut helisevät jossain aivan hiljaa, lähellä mutta näkymättömissä. Käteni ote valkoisesta kirpoaa ja kuin hidastetussa filmissä astun mustan kanssa veden pinnalle, jokainen askel kestää kauan, vesi ei värähdäkään, valo menee lävitsemme ja katoamme yhdessä sumuun. Tiu’ut vaikenevat. Ranta on tyhjä. Sitten tiu’ut alkavat taas, on jonkun toisen vuoro, usvainen ulappa odottaa.
Johannes Enroth
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.
Kuva: Fotolia
Kolumni Lääkärilehdestä 1-2/2017
