Olipa kerran perheeni, johon syntyi kolmisentoista vuotta sitten kerralla kaksi lasta.
Toinen heistä nukkui ensimmäisinä viikkoinaan yöt ja päivät, toinen ei niinkään. Toinen ihmetteli maailmaa peukaloa imien, toinen preferoi tuttia. Kumpikin söi minkä jaksoi, ponnisteli kasvuun maitotilkka kerrallaan.
Taaperoina he touhusivat kaikenlaista. Keittivät aamuisin legoista soppaa, paukuttivat päivisin pienillä puuvasaroillaan terassin lautoja. Iltaisin he kuuntelivat vuoteissaan maaten Levon hetki jo lyö. Toisella oli siiliyöpuku, toisella pupuyöpuku.
"Hahmoilla on nykyisin muitakin ambitioita kuin naimakaupat."
Leikki-ikäisinä he ottivat mielikuvituksen täyden voiman käyttöönsä ja antoivat leikin vyöryä läpi kodin. He rakensivat maailmoja, joissa taisteltiin, pelastuttiin ja juhlittiin – haavoituttiin, hoivattiin ja parannuttiin.
Suurin piirtein silmänräpäystä myöhemmin he jo kävelivät kohti koulun pihaa ja nyt he ovat teinejä, jotka pitävät uinnista ja pannukakusta, käyttävät oransseja huppareita, seuraavat tubettajia ja ottavat maailmaa haltuun uudella mielikuvituksen tasolla. Kas näin:
He kokoontuvat porukalla ruudun ääreen, tarkoin valitut herkut käden ulottuvilla. He laittavat, vaikkapa Lumikki-elokuvan pyörimään ja aloittavat armottoman kritiikin.
”Siis miss maailmassa nää elää? Ei tod oo Ok että meet suutelemaan - hei ! - tajutonta ihmistä, vaan koska se sattuu makaamaan lasiarkussa sun metsäreitillä. Joo, okei sä oot prinssi, mut se. ei. oikeuta. sua. tohon. Apua on kuule tarjolla.”
Myös Lumikkia vastuutetaan: ” Hei, ei eeehkäää kannata mennä naimisiin sellaisen kanssa, joka on luullu et sä oot kuollut ja silti suudellut sua… Ja sä oot kuustoista! Toi on joku ainakin kolkytviis! Hästäg pedo!
Naurattaa kuunnella sivusta tätä seksismin, sukupuoliroolien ja suostumuksettomuuden roustausta. Nuoret antavat palaa, vaikka tuskin ovatkaan kaikkea kritiikkiä itse kehitelleet. Lauseissa ja reaktioissa on vuorosanamaisuutta, toisteisuutta, tietyn reaktion hakemista ystäviltä. Tollaisia me ei ainakaan olla! Jaettu pöyristys on oleellista ja ilmeisen nautinnollista.
Sekä valtavan tärkeää. Näiden, syntymässä tytöiksi tai pojiksi määriteltyjen kaverusten on tavalla tai toisella etsittävä paikkansa maailmassa, eikä heille taida enää riittää vanhempien luoma järjestelmä. Ehkä alkuun tarvitaan teatraalista uhoa, muilta lainattuja lauseita ja yhteisen vihollisen suomaa turvaa. Ajan kanssa löytyy oma tapa elää omaa aikakauttaan, eikä siinä sukupuoli välttämättä ole samalla tavoin merkittävä kuin kaltaiselleni 70-luvun lapselle on ollut.
Vanhemmuuden kasvuprosesissa olisi kovin suotavaa sallia lapsen maailman olla tosi silloinkin, kun se tuntuu tuskallisesti kumoavan minun itsestäänselvyyteni. Joskus on tarpeen käydä häpeän rajamailla kamppailua siitä onko oma sanastoni edelleen neutraali tai sopivalla tavalla vitsikäs. Kovasti toivoisi, ettemme me aikuiset tarvitsisi jaettua pyöristystä ja muiden solvaamista suojaksemme, vaan pystyisimme näkemään tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden olevan kaikkien turva.
Disneykin on modernisoinut kerrontaansa. Tyttö voi olla sankari, myös silloin kun hän ei naamioidu pojaksi. Hahmoilla on nykyisin muitakin ambitioita kuin naimakaupat. Matkaa on silti tarinoihin, joissa vaikkapa päähenkilön sukupuoli ei olisi binäärisesti määritelty tai jossa pariskunta olisi samaa sukupuolta.
Metsässä voi kulkea monia polkuja ja iloita jokaisesta askeleesta oikeaan suuntaan. Kuten Lääkärilehden päätöksestä ”välttää sanojen mies ja nainen käyttöä yhteyksissä, joissa se johtaa turhaan tai virheelliseen sukupuolittamiseen”. Sen pituinen se.
Janna Rantala
Kirjoittaja on lastenpsykiatri ja psykoterapeutti, joka nauraa elokuvissa väärissä kohdissa.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
