Alkuasetelma: Syyskuu 2019. Rantaravintola, Nizza, Promenade des Anglais.
Syy matkalle on se, että toinen meistä on suostunut olemaan jo kaksi vuosikymmentä kanssani naimisissa. Niinpä asetumme vuokratuille, pehmustetuille makaimille. Kohtelias valkoiseen asuun pukeutunut tarjoilija kuljettaa naposteltavaa ja juomia pikkuruiselle pöydälle, sanomme tsing tsong ja kilistämme. On melko leppoisaa ja lämmintä. Se toinen on lupautunut lukemaan samana päivänä julkaistun uutukaiseni, kun minä taas haaveilen tyypillisesti sattumanvaraisista asioista. Ihmisiä on tiuhassa, muun muassa viereisellä lepotuolilla kuuluisa näyttelijätär ja monenmoisia hyvinvoivia aristokraatteja ympäriinsä pitkin rajattua rantakaistaletta. Otan kuvan rouvastani lukemassa, koska juuri silloin olen myös siitä kirjastani aavistuksen ylpeä, ellen innoissani. Muutaman juoman, uintikeikan ja napostelun jälkeen suuntaamme pukeutumaan ja illalliselle ja niin edelleen.
Katselen kuvaa jonkun kuukauden kuluttua kotona: sivuprofiili, avattu kirja, sirosti sitä pitelevä käsi, pala taivasta ja… välistä kurkistava näyttelijätär, toinen silmä polttopisteessä, katse kohden kameraa!
Seuraa lähes looginen päättelyketju: Luuliko näyttelijätär, että otin kuvia… hänestä? Onpa noloa. Armoton juntti, häiritsee tuolla tavoin häikäisevää maailmantähteä… ei siis mitään rauhaa, edes ranskanmaalla, hölmöt suomalaiset vain tuijottavat... Ei, ei, rauhoitu. Häpeähän on vain pohjoista kulttuuriamme ja etenkin sukupolveni reaktio, nuoremmat kun olisivat tyynesti pyytäneet, pääsisivätkö yhteiskuvaan ja jatkaneet sitten instailuaan kuin ei mitään? Näyttelijätär olisi muuten sopinut kirjaani, kuin ilmetty Margareta… Hah, kuka sen muka ohjaisi? Nolottaa edes ajatella, kirjahan lytättiin ainoassa arvostelussa ja on ilmestynytkin vain suomeksi, eikä siitä mitään leffoja tulla tekemään, ja mitäs kurkistelee tuolla tavalla toisten rouvien ja taivaiden välistä, kesken juhlavuoden ja pronssihäiden ja drinkkien ja auringon. Mutta ne edessämme istuneet, pellavamekkoihin pukeutuneet puheliaat ja viehättävät aristokraattimummot istutan kyllä seuraavaan…
Ai että. Saint-Paul-de-Vence, taiteilijoiden kylä kaiken yllä taisi olla parasta. Ostimme sieltä melkein taulun. Ja yrttisekoitusta. Mitä jos näyttelijätär näki meidät sielläkin? Tähti Cannesista seurasi suomalaispariskuntaa pitkin ranskanmaata, piinasi suorastaan, luurasi huomaamatta taustalla, kummitteli puhelimissa, eikä kuvia saanut millään keinolla poistettua… Olisiko kyseessä siis ollut jonkinlainen suomisyndrooma, pakkomielle taviksista, ja miten häntä voisi auttaa pääsemään siitä eroon?
Joku muu somettaisi kuvat. Ei, sellainen ei ole keski-ikäisen tohtorin touhuja, parempi olisi vain hiihtää. Jos olisi lunta.
Mutta voi, mitä jos näyttelijätär ajatteli: Ottaisipa joku minustakin vielä kuvia, lukiessani rannalla?
Tai sittenkin vain ihaili kaunista rouvaa vierellään, ja vilkaisi vaistomaisesti, nähtyään puhelimen heilahduksen silmäkulmastaan. Muistijälkeä siitä ei hänelle jäänyt. Mitä lie turisteja, ranskanmaalla.
Ei voi tietää.
Soitan näyttelijättärelle: Agentti yhdistää. Linja kohisee. Hävettää julmetusti. Muistatko? Tietenkin, olen pahoillani siitä kuvasta, en olisi saanut sillä tavoin tuijotella vaimosi ja kirjan välistä, hän vain oli niin kovin viehättävä, ja olin utelias. Toivotan teille kaikkea hyvää. Ottaisin mieluusti sen roolin. Jaa, se meni jo. Harmi. No, lentojen vapautuessa olemme taas rannalla, mutta tuskin koskaan samanaikaisesti. Totta sekin.
Hej, näyttelijätär sanoo.
Hej, sanon minä.
Roope Sarvilinna
Kirjoittaja on espoolainen ortopedi ja kirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 10/2021.
