Päivä oli ollut pitkä, mutta päätimme silti mennä vielä lapsen kanssa ystäväperheen luokse kylään. Oli pilvinen syyssunnuntai, vaahterat yhtäkkiä täydessä loimussaan. Perillä meitä odotti pannukakkusuunnitelma ja legoleikki. Ehdotin tyttärelleni, että hän voisi olla ystäväni pojan legoleikissä vaikkapa poliisi. Tyttö jäi empivänä mutta uteliaana pojan huoneen kynnykselle. Heillä on ikäeroa puolitoista vuotta, ja nelivuotiaan näkökulmasta viisivuotiaat tietävät kaikesta kaiken.
Ystäväni poika ei ollut juttutuulella. Ehkä hän oli väsynyt, tai ehkä hän oli viettänyt aikaa isompiensa parissa, sellaisten, jotka olivat puolestaan käskyttäneet leikeissä häntä. Hänellä oli paljon sääntöjä, joista suurin osa alkoi sanalla ”ei”.
Seurasin liikuttuneena lasten haurasta seurustelua. Tyttäreni valitsi strategioista varmimman mutta kuluttavimman: miellyttämisen ja myötäilyn. Hän ehdotti että voisi kyllä olla poliisi tai roistokin, kaikki kävisi. Poliisin paikka ei ollut kuitenkaan vapaana, ja kaikki varkaatkin oli jo vangittu ja pistetty tyrmään.
Vasta, kun pannukakku oli valmista ja käytiin pöytään, tunnelma lasten välillä muuttui. Tyttäreni oli vaihtanut strategiaa, vaihtanut äänensävynsä hälläväliseksi ja torjuvaksi niin kuin pojalla. Yhdessä he tuhahtelivat ehdotuksillemme kurkkuvoileivästä ja pohtivat, onko paistettu omena pahaa vai erittäin pahaa.
Muistin tämän sunnuntai-illan ansiosta omat lapsuudenaikaiset hauraat ystävyyssuhteeni, sen miten koulun välitunneilla kokemani tappiot piti purkaa yläkerran Marjan kanssa leikkiessä, Marjan, joka oli paras ystäväni, mutta jonka kanssa minä sain hallita, sillä olin vanhempi ja varmempi. Kerran minä pakotin Marjan repimään kaikki New Kids on the Block -julisteet seinältään, sillä minun koululuokallani kukaan ei pitänyt Nyykkäreistä. Marja teki mitä käskin. Luulin voittaneeni. Tunsin voitonriemua. Kotiin tullessani kuitenkin olin alakuloinen. En tiennyt miksi.
Lasten maailmassa projisointi on esillä suorastaan liikuttavan tunnistettavana, mutta on turha kuvitella, että aikuiset eläisivät vapaina heijastamisen ja peilaamisen pakoista. Ainakin minä saan itseni kiinni miltei päivittäin siitä, että käyttäydyn jotakuta – yleensä jotakuta läheistä ja turvallista ihmistä – kohtaan kulmikkaasti, ja kun tarkastelen motiivejani, huomaan, että aivan toiset ihmiset ja toisaalla kokemani tunteet ovat käytökseni takana.
Useimmiten tämän projektion kohtaa, hävettävää myöntää, oma äitini. Kun hän soittaa ja kysyy mitä kuuluu ja minä, nainen 37 vuotta, vastaan tylysti ettei mitään erityistä eikä ole oikeastaan kovin hyvä hetki puhua joten moikka. Tai kun äitini tulee kylään ja tarjoutuu viemään roskat ja minä vastaan että aivan sama, miten vain. Voi Lacan ja peilit. Voi äidit. Voi äiti. Sanon sen nyt tässä kun en muuten osaa: kiitos äiti, kun viet toisinaan roskani tullessasi kylään. Kiitos kun soitat. Se on enemmän kuin voisin toivoa.
Kun saavuimme tyttäreni kanssa sunnuntaivierailulta kotiin, hän näytti siltä että hänellä oli salaisuus. Kysyin, mitä hänellä oli mielessään. Hän veti pienen kätensä taskustaan: hänen kämmenellään oli legopalikka. Hän oli kähveltänyt sen, ehkä siksi, että oli halunnut voittaa, edes jotain, edes jotenkin.
Otin hänet syliin. Juttelimme pitkään.
On niin paljon opittavaa, maailmasta, elämästä. Kun on neljävuotias. Kun on kolmekymmentäseitsemän.
Riikka Pulkkinen
Kirjoittaja on 37-vuotias kirjailija, jolla on taipumusta suurten kysymysten pelottomaan pohdiskeluun.
