Kesä repesi talvesta tänä vuonna nopeasti. Hallan ja helteen väliin jäi muutama hetki, jolloin luonto roikkui välitilassa, sellaisessa jossa jotkut lähimmäisemme elävät jatkuvasti.
Terävässä valossa varjoihin jäivät kansalaiset, jotka elävät hyvinvoinnin rajamailla. Oli puiston penkillä heräilevä ahavoitunut kadunmies; oli sutjakka ruokapalvelulähetti, joka suoritti etäelämää kaukana kotona; oli vanhus, joka nojautui kohti aikuista lastaan kuin hento lintu.
Marginaalissa eläville ei ole olennaisinta, tuleeko taivaalta lunta vai auringonsäteitä, vaan tuleeko tänään ruokaa, rahaa tai rakkautta.
Asuin vuosia maissa, joissa osattomuus oli todella päällekäyvää ja koko ajan näkyvissä. Niitä tarinoita ei oikein kukaan jaksa kotimaassa kuunnella, kuin puhuisi väärällä kielellä. Kannattaisi kuunnella, koska lopputulema on Suomelle edullinen.
Suomi ei ole suotta maailman onnellisin maa. Huolehdimme pienessä maassamme olevista hyvin. Meillä on väestölle valtavasti palveluja ja sosiaalituen sokkeloita. Päihteidenkäyttäjää, maahanmuuttajaa ja iäkästä kohdellaan ihmisinä.
Silti humanistin sydäntä särkee, ei siksi että yhteiskunta ei yrittäisi parastaan vaan siksi että se ei riitä.
Täydellistä hyvinvointia ei ole olemassa. Vaikka kaikki olennaiset tarpeemme olisi tyydytetty, emme voi hyvin, jos ympärillämme voidaan huonosti. Tässä ajassa rajat eivät määritä ympäristöä.
Me emme voi lopettaa siihen, että olemme onnellisia omassa maassamme. Ei minun takapihalla –ajattelu on kestämätöntä, koska maailma on jo takapihamme. Tällä hetkellä haalimme ja haalimme: luonnonvaroja, halpaa velkaa, ihmisarvoa, vain siksi että satumme kuulumaan rikkaisiin maihin.
Viisitoista vuotta sitten kirjoitin tässä samassa lehdessä kehitysavusta. Totesin, että se on turhaa, koska kehittyvät maat menettävät kaupankäynnissä seitsemän kertaa enemmän varoja rikkaille maille kuin saavat niiltä kehitysapua.
Tilanne on vuosien saatossa muuttunut niin, että kehittyvät maat menettävät nyt kaksikymmentä neljä kertaa enemmän varoja rikkaille maille kuin saavat niiltä kehitysapua.
Onnellisuus taitaakin olla maailmassa vakio, kun yhdellä on enemmän, toisella on vähemmän. Suomi ei voi enää väittää ansainneensa yltäkylläisyyttänsä kärsimyksellä. Sotavelat on maksettu, nyt olemme velkaa enää maailmalle osana länsimaista koneistoa.
Hyväosaiset vihaavat syyllistämistä. Siksi meille tarjotaan yhä uusia tapoja paeta epämiellyttäviä asioita, kuten ylityöskentely, viihderiippuvuus ja pian epäilemättä virtuaalitodellisuus. Niillä voi turruttaa kotimaisen ja ulkomaisen hädän. Stressi kumoaa empatian ja aistit tylsistyvät sopivasti, kun tuska poistetaan tunnerepertuaarista.
Lääkärin eettisissä ohjeissa sanotaan, että lääkärin on toimittava sen puolesta, että potilaat saavat tarpeellisen hoidon. Onko täysin ufoa ajatella, että suomalaista lääkäriä koskettaisi millään lailla se, että 1,5 miljoonaa ihmistä kuolee vuodessa parannettavissa olevaan tuberkuloosiin, monet vain muutaman tunnin lentomatkan päässä?
Viidesosa pohjoismaalaisista on jo sitä mieltä, että koska kohtalo on ollut meille suopea, voimme sulkea mielemme ja rajamme muilta. Muukalaiskammo leviää kuin ilmastonmuutos, huomaamatta. Jäätiköt lirisevät vedeksi ja ennakkoluulot tukkivat ymmärryksen.
Humanisti saa huutaa tuuleen kurkkunsa käheäksi, jollei suvaitsevaisuudesta satu tulemaan muoti-ilmiö.
Lopulta onnellisuus saattaa olla luonnonlakien sanelemassa maailmassa ohimenevä häiriö. Pitkässä juoksussa aurinko suurenee ja elintila pienenee. Polttavassa kuumuudessa onnellisuus on abstraktio, olemme kaikki vain ihmisiä varjoissa.
Terhi Heinäsmäki
Toimii Helsingin kaupungin epidemiologisessa toiminnassa infektiolääkärinä
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 21/2021.
