Toukokuu, äitienpäivä, keväinen valkovuokkojen ja heräävän luonnon aika. Luontoäiti, äiti maa – kaiken ravinnon ja hyvinvoinnin alkulähde. Uuden elämän, ihmislapsen kehittymisen tai silmujen puhkeamisen ihme.
Maasta olen tullut ja maaksi minun pitää jälleen tulla, mutta siinä välissä saan leikkiä luontoäidin helmoissa ja nauttia sen tarjoamasta oikeudesta elämään. Miten usein muistan tuntea kiitollisuutta ravinnosta jota syön, vedestä jota juon ja ilmasta jota hengitän? Miten usein tulee mieleen oman elämän riippuvaisuus koko luonnon prosesseista? Liian harvoin.
Minulla on ikävä ja kaipaus parempaan yhteyteen muun luonnon kanssa, sopusointuun, vastavuoroiseen antamiseen ja ottamiseen. Kaipaan henkistä ja hengellistä luontoyhteyttä - miten pyhä ja arvoituksellinen luonnon kokonaisuus onkaan. Ja koko elämä. En kaipaa valmiita vastauksia elämän tarkoituksesta, mutta haluaisin ihmetellä enemmän.
Meidän kulttuurissamme muu luonto nähdään aivan liian usein vain resurssina, ikään kuin ihminen ei kuuluisi luonnon kokonaisuuteen. Muu luonto on tietenkin usein uhannut ihmistä ja ihminen on joutunut kehittämään kovia keinoja selviytyä. Maailmassa vallalla oleva ihmis- ja maailmankuva on pikkuhiljaa kehittynyt tällaiseksi: koemme jokseenkin automaattisesti olevamme muun luonnon ulkopuolella tai yläpuolella. Monet uskonnot ja uskomusjärjestelmät kristinuskosta lähtien ovat myös aikojen saatossa rakentuneet tukemaan tätä ajattelumallia. Mihin unohtui luontoäidin rakastaminen?
Ja missä olemmekaan sen seurauksena? Suomalainen ihminen käyttää luonnonvaroja keskimäärin neljä kertaa maapallon kantokyvyn verran. Olemme rakentaneet yhteiskuntaan systeemit, jotka vaativat kuluttamista. Samaan aikaan kun uuvumme ja olemme onnettomia, on huoli maapallon tulevaisuudesta ja tunne omasta voimattomuudesta suhteessa ekokriisiin.
Onko näin pakko olla? Minusta ei. Haluan parantaa suhdettani muuhun luontoon. Haluan korostaa kiitollisuuttani ja kiintymystäni luontoäitiin ja kaikkiin sen lapsiin. En lupaa pitää jokaisesta ötökästä tai olla täydellinen puunhalaaja, mutta oman hyvinvointini takia haluan tavoitella entistä parempaa yhteyttä ja tasapainoa muun luonnon kanssa.
Miten luontoyhteyttä voi toteuttaa vastaanotolla ja muualla lääketieteen ja teknologioiden keskellä? En tiedä, siitä olisi kiva jutella enemmän. Mitä tavoitellaan, mikä kaikki on oikeasti tarpeen? Tiedän, että itsekin hyödyn monista tekniikan saavutuksista lääketieteessä ja muualla, enkä selviytyisi “luonnon armoilla” sen paremmin kuin moni muukaan. Silti olisi pitkälle ajatellen viisasta arvioida myös terveydenhuollon toimintaa suhteessa maapallon kantokykyyn ja muun luonnon hyvinvointiin.
Luontoäidin rakastaminen ei ole keneltäkään pois. Se auttaa myös ihmisten välisiä suhteita ja tuo niihin empatiaa. Sammaloitunut, maassa makaava lahopuu tarjoaa elämän alkuja ja monimuotoisuutta lukemattomille muille lajeille - elämän kierto on kaunista ja koskettavaa. Oma vähäpätöisyyskin tuntuu ihanan turvalliselta.
Hanna Rintala
Kirjoittaja on LL ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n ilmasto- ja ympäristövastaava sekä Facebookin ilmastolääkärit-ryhmän perustajajäsen.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
