Elämässä on monisyistä kärsimystä, josta osa kumpuaa elämän rajallisesta olemuksesta. Kärsimys nousee tietoisuudesta, että ihmisen on luovuttava tästä elämästä, jota on vaivalla opetellut elämään. Tämä eksistentiaalinen kärsimys tulee osaksi elämää jo varhain ja kulkee ihmisen mukana, välillä syvemmin kouraisten ja välillä hellemmin muistutellen. Se voimistuu, kun ihminen joutuu luopumaan läheisestä tämän kuollessa. Se tulee yhä tutummaksi oman kehon vanhetessa. Se saa huippunsa ohittamattomassa ymmärryksessä oman kuoleman lähestymisestä vanhuudessa tai vakavan sairauden ilmetessä.
Eksistentiaalinen kärsimys on henkilökohtaista, koska se koskee juuri ”minun” elämääni. Samalla se on kuitenkin yhteistä ja yhteisöllistä. Yhden ihmisen olemassaolon tuska ja kärsimys saa kaiun toisen sisimmässä – koska olemassaolon todellisuus ja sen rajat ovat yhteisiä. Ihminen hyvästelee kuolevia rakkaitaan ja surun keskellä kärsii myös tietoisuudesta, että oma elämä on rajallista. Koska tämä kärsimys on niin yhteistä, kuolevan ihmisen vierellä voi läheisenkin olla vaikea erotella, mikä on hänen kärsimystään ja mikä kuolevan kärsimystä.
Eksistentiaalinen kärsimys kohtaa jokaisen ihmisen kuoleman uhan edessä. Miten se kunkin kohdalla saattohoidossa ilmenee, riippuu siitä kuinka paljon hän on ehtinyt prosessoida sitä. Tämä puolestaan riippuu ihmisellä käytettävissä olleesta ajasta, mutta myös hänelle ominaisesta tavasta kohdata ahdistavia asioita ja keskustella niistä läheisten kanssa.
Lohduta, tue ja viivy vierellä
Ihminen elää sukupolvien ketjussa ja yhteisössä. Ihminen liittyy, rakastaa ja luopuu. Nämä ovat isoja asioita. Ihmisen elämällä on monenlaista ja monensuuntaista merkitystä. Luopumisen väistämättömyys on kuoleman lähestyessä keskeinen osa sekä kuolevan että läheisten kärsimystä. Luopumisen vaikeus ei helpotu kuolemaa nopeuttamalla, vaan kaikella on aikansa. Inhimillisenä yhteisönä meidän tulee kehittää ja ylläpitää hyvää saattohoitoa. Sen avulla lievitämme kärsimystä ja tuemme ihmisyyttä.
Kärsimyksen lievittämisen taidon perusta löytyy kärsimyksen kestämisestä. Jos emme kestä kärsimystä, emme ehdi myöskään etsiä sille lievitystä. Kärsimyksen kestäminen ei tarkoita ylenkatsomista eikä ulkokohtaista tarkastelua, vaan myötätuntoa. Toisen ihmisen kärsimyksen kestäminen nojaa oman kärsimyksemme – oman elämämme rajallisuuden – kestämiseen.
Kärsimyksen lievittämisen taidon käytännöllinen fokus on lohduttamisessa, tukemisessa ja vierellä viipymisessä. Myös onnistunut lääkehoito perustuu tälle. Voimme vahvistaa toisen kokemusta yhteyteen kuulumisesta, yhdessä kestämisestä, yhteisestä ihmisyydestä. Jos sen sijaan pakenemme tai turvaudumme muodolliseen kanssakäymiseen, viestimme, ettemme mekään kestä. Näin lisäämme toisen ihmisen tuskaa. Kärsimyksen lievittäminen merkitsee lohduttamista, tukemista ja vierellä viipymistä silloinkin, kun kärsimys ei väisty.
Lääkkeistä löytyy hyvä lievitys kipujen ja muiden sairauden oireiden hoitoon. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja fyysisiin oireisiin vaikuttavat myös psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset seikat. Ihminen kantaa koko elämäntarinaansa mukanaan. Siinä on iloa ja huolta, valoa ja synkkyyttä. Kuoleman lähestyessä ihmisen mieleen voivat pysähtyä vanhatkin asiat, jotka saavat aikaan rauhattomuutta. Niistä voi olla tärkeää saada puhua.
Kun pohdimme, olemmeko tehneet kaikkemme potilaan kärsimyksen lievittämiseksi, on olennaista käydä lääkehoidon lisäksi läpi myös ei-lääkkeelliset keinot, kuten fysioterapia, rauhoittava kosketus, toisen ihmisen turvallinen läsnäolo sekä mahdollisuus puhua mielessä olevista asioista. On myös hyvä miettiä, mikä voisi vahvistaa potilaan kokemusta arvostuksesta persoonallisena ihmisenä. Olisiko se mahdollisuus kuunnella mielimusiikkia, olisiko se oma kotoa tuotu peitto tai tutun lukulampun valo? Olisiko se joustavuus vuorokausirytmissä tai vaihtoehdot aterioilla?
Saattohoito ei ole erillinen saareke
Kuolemaansa lähestyvän ihmisen hoitaminen on kunniatehtävä, joka edellyttää erityistä saattohoidon osaamista. Saattohoito ei kuitenkaan ole erillinen saareke elämässä. Siksi me voimme oppia siihen jotakin tarkastelemalla ihmisen elämää laajemmin. Mitä vanhemmat tekevät, kun lapsi on rauhaton? He ottavat lapsen syliin. He hyräilevät hiljaa. He keinuttavat kevyesti tai silittävät lasta. Itku ei aina lopu, mutta tuntuu oikealta, että lapsi saa itkeä itkunsa turvallisessa sylissä. Mitä ystävä tekee toisen ollessa vaikeassa elämäntilanteessa? Hän kuuntelee ja puhuu kauniisti ja arvostavasti. Hän osoittaa tukensa ja rohkaisee olemaan yhteydessä. Ystävä ei kiirehdi pois silloin kun toinen tarvitsee.
Ihmisen tuska helpottuu toisen tuesta ja lohdutuksesta – vaikka elämäntilanne ei muutu.
kirjoittaja:
Kati-Pupita Mattila
LL, TT, palliatiivisen lääketieteen erityispätevyys
osastonlääkäri, Suursuon sairaalan saattohoito-osasto
Kuva: Panthermedia
Kirjoitus on julkaistu Lääkärilehdessä 13/2017.
