Muistan vain harvoja luento-opetuksia lääketieteen opinnoistani. Yksi niistä on edesmenneen emeritusprofessori Martti Kekomäen luento, jolle osallistuin muistaakseni lääkiksen ensimmäisenä vuonna.
En enää tarkalleen muista, mistä hän puhui. Kai terveydenhuollon ja hoidon laadusta. Hän jakoi luennolla tarinan, jonka yksityiskohdat ovat hämärtyneet muististani mutta idea ei.
Tarina kertoi kahdesta potilaasta, jotka sairastivat samaa tautia: Toinen sai hoitoa huippuyksikkönä markkinoidussa yksityissairaalassa, jonka osastolla oli viihdykettä, taidetta ja ateriatkin tarjoiltiin hopeatarjottimelta. Toinen sai hoitoa “tavallisessa” yliopistosairaalassa, ilman krumeluureja tai pröystäilyä. Oleellista oli, että tarina päättyi “huippuhoitoa” saaneen menehtymiseen ja “tavallista” saaneen selviytymiseen.
Mitä muuta laatu on kuin potilaan subjektiivinen kokemus?
Laatu on tottakai kokemus, ihan kuten hoidetuksi tuleminenkin. Potilaan kokemus hyvästä hoidosta on tärkeä tavoite itsessään, mutta se ei yksin riitä.
Terveyttä ei voi mitata rahassa. Sitä ei lopulta voi ostaa. Tai myydä. Tai mainostaa.
Puhumme lääkäreinä usein “potilaan parhaasta”, joka tarkoittaa laadukkainta mahdollista hoitoa. Mutta vaikka potilas kokisi hoidon laadukkaana, kyse ei välttämättä aina olekaan hänen aidosta parhaastaan tai ”oikeasta” laadusta.
Kun pohditaan terveydenhuollon palveluiden tuottamaa terveyshyötyä ja laatua, pinnallisuuksien ja mielikuvien ei saisi antaa hämätä ja viedä fokusta pois oikeasti vaikuttavan hoidon elementeistä. Aito laatu tulisi olla osoitettavissa hoidon mitattavissa olevilla vaikutuksilla.
Onko potilaan paras se, että hän saa sen mitä haluaa?
Hoidin kerran julkisella nuorta miestä, joka kärsi runsaiden epämääräisten oireiden ohella eri sairauksien kohtuuttomasta pelosta. Jostain syystä potilas oli täysin vakuuttunut, että hän tarvitsisi kokovartalokuvantamista saadakseen oireilleen syyn. Ymmärsin hänen piinaavan epätietoisuuden aiheuttaman huolensa, ja laitoin kaiken osaamiseni peliin selittäessäni, että kohdentamaton kuvantaminen ei ole paras ratkaisu, vaan eteneminen yksi diagnostinen askel kerrallaan olisi järkevämpää.
Epäonnistuin. Potilas hakeutui privaattilähetteellä kokovartalon tietokonetomografiaan ja pään MRI:hin. TT lausuttiin normaaliksi, ja pään MRI:ssa todettiin insidentalomana pineaalikysta, jonka vuoksi ohjelmoitiin seurantalähete neurokirurgialle, joka sittemmin suljettiin tarpeettomana, kun kasvutaipumusta tai muuta huolestuttavaa ei havaittu. Puhuessani puhelimessa potilaan kanssa kuvantamistutkimusten jälkeen hän oli hyvin tyytyväinen, että ne oli tehty, vaikkei niistä oireita selittävää löytynyt. Huoli oireista oli ennallaan.
Bisnestä terveydestä ja sairaudesta
Terveyden – tai ainakaan sairauden – ei pitäisi olla bisnes. Joku ehkä pahoittaa mielensä tästä, mutta potilaan ei pitäisi koskaan olla asiakas. Miksi?
Koska terveyttä ei voi mitata rahassa. Sitä ei lopulta voi ostaa. Tai myydä. Tai mainostaa. Asetelma johtaa väistämättä jossain kohtaa moraalikonfliktiin, epätasa-arvoisuuteen ja eturistiriitoihin.
Alaamme vaivaa resurssivajeen ohella merkittävä vaikuttavuus- ja laatuongelma, jota vekselien tai vakuutusten vingutus ei tule ratkaisemaan, päinvastoin. Pitäisi korjata se, mikä on rikki, eikä tehdä sillä rahaa.
Lääkärin asiakkaat
Pidin hiljattain itse johdantoluentoa lääketieteen opintoihin ensimmäisen vuoden opiskelijoille Helsingin yliopistolla samassa salissa, jossa itse Kekomäkeä kuuntelin. Tuli puhetta lääkäreiden palkoista. Kuten aina. Eräs opiskelija totesi, että lääkärin ammatti on yksi muiden joukossa, ja lääkärin pitäisi voida tehdä rahaa sillä ihan kuten kenen tahansa. Kysyin opiskelijalta, näkeekö hän tässä – periaatteessa ihan oikeassa – väitteessään mitään ristiriitaista. Kuulemma ei.
Pitäisi korjata se, mikä on rikki, eikä tehdä sillä rahaa.
Heitin luentosaliin ajatuksen: “Jos tarjoamme lääkärin palveluita, mistä niiden kysyntä tulee? Kuka on asiakkaamme?”
Joku vastasi: “Sairaat, kärsivät ja huolestuneet, jotka kaipaavat apua.”
Niinpä. Yhtäkkiä lääkärin ammatti ei enää ollutkaan “ammatti muiden joukossa”, tai rahan tekeminen ihmisten sairaudella tai huolella “ihan ok”.
*Potilaan ja tapahtuneen kuvaus on muutettu niin, ettei henkilö ole tunnistettavissa.
HUOM. “Hypokondrikko” on otsikkoon poikkeuksellisesti tyylisyistä valittu ilmaus, vaikka allekirjoittanut ei kannata oireperustaisten subjektitermien käyttöä potilaiden kuvailussa.
