Viisitoista vuotta sitten kävin Kätilöopistolla katsomassa ystävän tuoretta vauvaa. Pojalla oli hurmaava hymykuoppa eikä tietoakaan kaikista elämän velvollisuuksista. Olin seurannut hänen haikaranmatkaansa alkaen hänen äitinsä puolivakavasta ilmoituksesta opiskeluaikoina: ”Tokihan lapsia pitää tehdä, kukas meistä muuten vanhana huolen pitää.”
Pojasta on kasvanut pitkä ja vahva kuin suomalainen koivu ja näen hänessä jo miehen joka todellakin pitää huolta vanhemmistaan. Ystäväni saa olla onnellinen. Ikäluokkamme varallisuutta eläkeiässä ei lasketa euroissa vaan aidossa kiintymyksessä, jota ei saa ostopalveluna.
Eläkeikää odotellessa hoidamme tietysti riemumielin omien vanhempiemme ehtoopuolen velvollisuudet, eikö niin? Otamme Kerttu-mummon ylimääräiseen huoneeseen asustamaan ja käymme kaupassa Armas-sedälle? Varmaan näinkin tapahtuu, mutta uskallan epäillä että useammin sormet naputtavat nettiin kysymyksiä tyyliin ’Mitä teen kun en ehdi huolehtia vanhemmistani’ tahi ’Yhteiskunnan tuki vanhuksille…’
Ikääntyvien palveluoppaan mukaan noin 90 prosenttia 75 vuotta täyttäneistä vanhuksista asuu edelleen kotonaan ja heillä on oikeus saada arvio kotiapunsa tarpeesta. Mikäli tarvetta ilmenee, jonkinlaisella arviomekanismilla sitten päätetään millaisia apuja vanhus saa ja keneltä: kunnalliselta kotiavulta, laitokselta, omaishoitajalta.
Oma jäljellä oleva vanhempani on iäkäs ja niin hauras, että yskäisykin voi rikkoa luita. Hän haluaa asua kotona ja siihen vielä henkisesti kykenee. Vaikka omaiset ovat tuhansienkin kilometrien päässä, ei ulkopuolista jatkuvaa apua ole tarvittu.
Lähtiessäni Suomilomalta takaisin Keniaan jätin vanhemman yksin kotiin potemaan jälleen yhden selkänikaman luhistumista. Kävi mielessä, etten varmasti selvittänyt tarpeeksi minkä tukitoimien ulottuvissa hän olisi. Yritin kyllä googlata erilaisia termejä, mutta en sitten ehtinyt selvittää asioita, kun piti mennä kahville vanhemman kanssa, viemään pyykkejä pesuun ja hakemaan rollaattoria apuvälinepalvelusta.
Pidän vanhempaan yhteyttä kaukomailta virtuaalisesti ja olen hänen seurassaan kaikki lomat. En tiedä mikä on yhteiskunnallinen termimme tässä geriatrisessa yhtälössä. Olenko kauko-omaishoitaja vai lähihoidon laiminlyöjä? Entä miten arvioidaan naapurien huolenpito, he kun tarkistavat joka päivä että vanhemman postiluukusta on hävinnyt Hesari, siis kaikki hyvin.
Täällä Itä-Afrikassa vanhukset, vammaiset ja muuten haasteelliset yhteiskunnan osaset ovat marginaalissa. Heitä ei katukuvassa näy paitsi kerjäämässä, eikä omaishoidon tuesta synny nettikeskusteluja. Keniassa vanhustenhoitoon on alettu kiinnittää enemmän huomiota valtaeliitin harmaantuessa, mutta keskustelu toistaa länsimaisia kliseitä arvokkaasta vanhuudesta maassa jossa toimintakyky ja rahan ansaitseminen ovat keskeisiä arvoja.
Olen harkinnut vanhemman tuomista Nairobiin sitten kun kehitysmaalaistunut maalaisjärkeni loppuu – suomalaisia tukimuotoja en varmaan koskaan kykene täysin ymmärtämään. Hän vietti kuukausia aiemmassa asemamaassani Malesiassa. Harmaan pantterin kulkiessa rollaattorilla pitkin Kuala Lumpurin kauppakeskuksia, ihmiset usein pysähtyivät ja kumarsivat kunnioitustaan vanhemmalle ihmiselle. Tulipa joku ottamaan selfienkin moisesta ihmeestä.
Mieluiten iäkäs ihminen kuitenkin kotimaassaan olisi, oman kielen ja kulttuurin huomassa. Olemme hyvinvointivaltiossamme jo kaukana pyyteettömyydestä, mutta nuorille tarjoaisin start-up-ideana vanhustenhuollon kehittämistä. Ei voi olla niin vaikeaa luoda yhteisöjä, joiden jäsenet hyötyisivät toisistaan ilman perhesiteiden luomaa luonnollista pakkoa. Hollantilaisen mallin mukaan nuoret voisivat mennä asumaan vanhusten kanssa ja vuokranmaksuna olisi ikäihmisten viihdytys. Maahanmuuttajat ja työttömät voisivat lisätä ansioitaan yhteiskuntapalvelulla. Teknologia voisi avata ikkunat kaukana asuvien läheisten elämään.
Ei arvannut vanhempani kuusikymmentäluvulla että tähän tultaisiin, avuton piltti asuu ulkomailla ja soittelee erilaisilla vehkeillä kuulumisia, kuin vieressä olisi. Skype saattaa meillä olla tuntikausia auki maiden välillä, juodaanpa joskus kahvitkin yhdessä kenialaisella ja suomalaisella paahdolla 7 000 kilometrin välimatkasta huolimatta. Yhteys on itse asiassa intensiivisempi kuin samassa maassa asuessa, mutta kauppakasseja en pääse kantamaan, enkä ripustamaan niitä pyykkejä.
Kuka tietää miten hymykuoppapoikamme pitää yhteyttä äitiinsä vuonna 2040? Tuleeko istumaan hologrammina kahvipöytään tai ohjelmoi robotin viemään terveiset ja korvapuustin äiteelle? Vai onko peräti menty takaisin luomuun ja poika on siinä ihan itse, tietoisena elämän velvollisuuksista?
Terhi Heinäsmäki
Humanitaarisessa järjestössä työskentelevä lääkäri Terhi Heinäsmäki kommentoi maailman terveydentilaa Nairobista käsin.
