Mitä on hulluus, ellei sielun ylevyyttä ristiriidassa olosuhteiden kanssa?
Lainaus runoilija Theodore Roethkelta sopii Rachel Lindsayn sarjakuvaromaani Rx:n alkuun kuin lääkeyhtiön mainoskynä psykiatrin käteen. Rx tarkoittaa lääkereseptiä, ja psyykenlääkkeitä sataa New Yorkiin sijoittuvassa teoksessa jo alkusivuilla kuin rakeita.
Kaunokirjallinen sarjakuvaromaani on vakiinnuttanut asemansa Yhdysvalloissa, jossa Alison Bechdelin, Chris Waren ja Adrian Tominen kaltaiset tekijät koettelevat romaanimuodon rajoja, käsittelevät teemoja ja vastaanottavat palkintoja, jotka on totuttu perinteisesti yhdistämään kaunokirjalliseen proosaan.
Lindsayn esikoisteos Rx on alaotsikoltaan omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se kertoo päähenkilö Rachel Lindsayn taistelusta mielenterveysongelmia ja niitä hoitavaa järjestelmää vastaan. Paikoin on vaikea sanoa, kumpi on päähenkilölle suurempi ongelma.
Hoitojärjestelmässä Lindsayn ongelmat nimetään kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Lindsay, joka haluaa ymmärrettävästi pysyä terveenä, järjestää elämänsä hoitojen mukaan. Diagnoosi merkitsee Lindsaylle taiteellisista haaveista luopumista: ilman työpaikan sairausvakuutusta päähenkilöllä ei olisi amerikkalaisessa järjestelmässä varaa erikoislääkäreihin, joten hän ei voi jättää päivätyötään. Oman ironiansa asetelmaan tuo työpaikka mainostoimistossa, jossa Lindsay laatii lääkeyrityksen toimeksiannosta markkinointikuvituksia samoille psyykenlääkkeille, joita itsekin syö.
Lindsayn kuvaus arjesta oireiden vahtaamisen, lääkkeiden ja tulojen hankkimisen noidankehässä on viiltävä. Taiteilijaksi halunnut Lindsay on luopunut vapaudestaan varjeltuakseen katastrofilta, mutta juuri sen hän saa palkakseen: tunnollisen potilaan roolistaan huolimatta hän päätyy sairaalaan tahdonvastaiseen hoitoon.
”On helpompaa olla vihainen kuin surullinen”, Lindsay kirjoittaa. ”Sinä ensimmäisenä aamuna heräsin painajaiseen, joka ei liittynyt niinkään itse ympäristöön, vaan sen järjestelmän täydellisen pettämiseen, jonka minun oli annettu olettaa varjelevan tältä kohtalolta. Psykiatrista huolimatta, jolla en ollut lakannut käymästä, pillereistä huolimatta, joita en ollut lakannut syömästä, istuin laputettuna ja ylilääkittynä uudessa vankilassa – odottamassa tulevani korjailluksi sopiakseni jonkun muun määritelmään tervejärkisyydestä.”
Lindsayn myrskyisät vaiheet tuntuvat uskottavilta ja samastuttavilta, koska Lindsay ei tee päähenkilöstään uhria eikä romaanistaan psykoedukaatiota. Psykiatrisessa sairaalassa työskennelleelle kuvaus mielisairaalan arjesta on tunnistettava.
Samansukuisia teemoja on Suomessa käsitellyt ansiokkaasti Viivi Rintanen. Rintanen julkaisi 2015 sarjakuvateoksen Mielisairaalan kesätyttö, joka sekin perustuu tekijänsä kokemuksiin. Rintanen piirtää myös tositarinoihin perustuvaa Hulluussarjakuvia-blogia.
Toisin kuin Rx, Mielisairaalan kesätyttö tarkastelee hulluutta aidan toiselta puolen – tai niin lukija kuvittelee. Parikymppinen Vilma, joka työskentelee psykiatrisessa sairaalassa laitoshuoltajana, joutuu kuitenkin lattioita mopatessaan kääntämään katseen myös omaan elämäänsä. Kuka meistä on ”normaali”, ja kenen kriteereillä?
Rintasen suuri ansio on herkkyydessä, jolla hän välttää ulkokohtaisuuden ja onnistuu silti säilyttämään riittävän etäisyyden aiheeseensa. Kesätytön kyynistymätön minäkertoja ei näe potilaita toisina eikä interventioiden kohteina; hoitohenkilökunnan ammattijargonista teos sen sijaan hienovaraisesti kysyy, keiden tarpeita se mahtaa palvella.
Lindsay suosii naivistisen pelkistettyä mustavalkoista piirrosjälkeä ja hyödyntää komiikan keinoja. Rintanen taas ei etäännytä eikä ironisoi, vaan käyttää intensiivisiä värejä ja lyhyttä kotimaista päälausetta. Jos Lindsayn valtteja ovat itseironia, kerronnan draivi ja vereslihainen omakohtaisuus, Rintasen kaunistelematon, myötätuntoinen katse tuntuu yhtä arvokkaalta.
Mistä muuten tunnistaa lääkärin mielisairaalassa? Mielisairaalan kesätyttö tekee henkilökunnasta useita tarkkanäköisiä huomioita.
Kirjoittaja
Jussi Valtonen
Artikkeli on alun perin julkaistu Lääkärilehdessä 39/2019.
