Psykiatrisessa vankisairaalassa on hoidettu, autettu ja tutkittu pääasiassa akuuttia hoitoa tarvitsevia vankeja kaikista Suomen vankiloista alkaen vuodesta 1911. Myönteisen kehityksen elementtejä ovat olleet sopivan hidas henkilökunnan vaihtuvuus, josta syntyy hiljaisen perimätiedon ja uuden osaamisen liitto, henkilökunnan koulutustason nousu ja jatkuva täydennyskoulutus. Myös psykofarmakologian kehitys on ollut olennaista. Vuonna 2007 Turun Saramäkeen noussut uudisrakennus on myös hyvän turvallisuusarkkitehtuurin perikuva. Se takaa jokaiselle potilaalle sopivan määrän yksityisyyttä ja samalla mahdollisuuden aktivoivaan toimintaan lamaantuneille, sairaalloisen epäluuloisille tai depressiivisille potilaille sangen pienellä henkilökunnalla.
Tärkeää on ollut yhteisön kyky monen eri tason keskusteluun – ja myös huumoriin.
Psykiatrian historia on kuitenkin osin synkkä, eritoten totalitaarisissa valtioissa. Osa lääkäreistä omaksui natsi-Saksassa ”aktiivisen rotuhygienian” ja osallistui erityisesti psykiatristen potilaiden aktiiviseen surmaamiseen. Passiivisia sivustakatsojia oli paljon, ja aktiivisia vastustajia vähän. Vain pientä joukkoa syytettiin Nürnbergin ns. lääkärioikeudenkäynnissä.
Vakavia väärinkäytöksiä esiintyi myös sodan voittajamaissa, mutta niistä on puhuttu vähemmän, koska voittajat pääsevät yleensä kirjoittamaan historian.
Ajan aatevirtaukset vaikuttivat myös Suomessa. Eräs hermo- ja mielitautien erikoislääkäri ja korkea lääkintäupseeri kirjoitti vielä 1945, kuinka yleinen etu olisi, että ”tapettaisiin eräitä tiettyjä tuhansia suomalaisia”. Hänen mukaansa ”luonteeltaan ala-arvoisia psykopaatteja on noin 10 % kansakoululaisista”. Urallaan vielä pitkään edennyt kollega jatkoi: ”Vertausta käyttäen voimme sanoa, että mikäli tämä vajaakelpoinen aines voitaisiin poistaa yhteiskuntaruumiista, niin poisto parantaisi yhteiskuntamme toimintakykyä ainakin saman verran, kuin kymmenkiloisen lipoman poisleikkaaminen yksittäisestä kansalaisesta parantaa hänen toimintakykyään. Mutta itse asiassa nopeahkon kasvunsa ja sisältämänsä antisosiaalisuuden vuoksi ym. syistä tämä vajaakelpoinen aines ei ole pelkkä lipoma, vaan tumor ad malignum vergens.”
Tuolloisessa Vankimielisairaalassa äänenpainot olivat kuitenkin humaanimpia, ainakin julkaistulta osaltaan. Entinen lähetyslääkäri Hannes Heikinheimo kirjoittikin: ”Erittäinkin yhteiskunnan vastaisten taipumusten rasittamien potilaiden hoidossa on koetettava lempeän kohtelun kautta korjata niitä vahinkoja, joita monen sairaan entisyydessä, varsinkin lapsuudessa, esiintyneet kärsimykset, haitalliset elämykset ja huono ympäristö ovat sielunelämälle aiheuttaneet.” Kun siihen liittää sodanjälkeisessä potilastulvassa painineen jämerän lääkintämajuri evp. Iisakki Rantasen esittämän toisen viisauden, ollaan lähellä kuvausta siitä jännitekentästä, jolla edelleen tasapainoilemme: ”Kovin läheistä kanssakäymistä olisi psykopaattien kanssa vältettävä, siitä kun voi olla seurauksena pahoja ikävyyksiä. Psykopaateilla on näet taipumusta komprometteeraukseen eli sekoittamaan toisia omiin asioihinsa”.
Oman työni raskaimpiin puoliin kuuluu vastaaminen asosiaaliselta tai paranoidiselta pohjalta nousseisiin, viranomaisille osoitettuihin aiheettomiin valituksiin. Lohduttaudun muistelemalla sitä tosiasiaa, että valvomattomissa suljetuissa laitoksissa todellakin voi syntyä myös epäinhimillisiä ja tuhoisia alakulttuureja. Kun paine vaativaa työtä tekevään ja vahvan ammatti-identiteetin omaavaan henkilökuntaan kohdistuu sekä ”alhaalta” että ”ylhäältä”, on todennäköisintä, että lopputulos on hyvä.
Hannu Lauerma
Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, joka pitää lääkärin työstä mutta kammoksuu byrokratian jatkuvaa kasvua.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 48/2020.
