Luin viime keväänä mielenkiintoisen artikkelin Wired -lehdestä. Se kertoi Etelä-Korean Hikikomoreista, nuorista kotiinsa linnoittautuneista ihmisistä, joiden määrä on räjähtänyt käsiin. Ilmiö on nimetty ja määritetty alun perin Japanissa jo 1990-luvulla. Artikkelin mukaan heitä on muuallakin länsimaissa. Juttu oli kiinnostava ja otin sen talteen, ja se jäi mieleen kihelmöimään.
Juttua lukiessa tulivat nimittäin mieleeni ne lukuisat nuoret ja hieman vanhemmatkin eri tavoin kotiinsa Suomessa linnoittautuneet. Heitä tapaa ammatillisessa kuntoutuksessa viikoittain. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole esittäytynyt hikikomoriksi.
Sitten löysin Ari Haasion pienimuotoisen tietokirjan suomalaisista hikikomoreista. Hän oli tehnyt aiheesta väitöskirjan vuonna 2015 ja siinä analysoitiin suomalaisen Hikikomero-nimisen keskustelupalstan keskusteluja. Lopulta löytyi pari muutakin kotimaan hikikomoreja eli ”komeroituneita” nuoria koskevaa selvitystä.
Hikikomori sanana kieltämättä ohjaa ajatukset pieneen hikiseen kopperoon, jonne nuori (ja joskus aikuinenkin) jumiutuu. Tosiasiassa sana hikikomori tarkoittaa yksinkertaisesti sosiaalisesta elämästä syrjään vetäytynyttä, ja syrjään vetäytyneitä on toden totta Suomessakin.
Japanilaisessa kulttuurissa syrjään vetäytymisellä on omat erityispiirteensä. Siellä nuoret asuvat kotona naimisiin menoon saakka. Äidin ja etenkin pojan suhde on siellä myös poikkeuksellisen kiinteä; äidit huolehtivat pojista niin kauan kuin he ovat kotona ja menevät naimisiin. Koska kotiinsa piiloutuneet nuoret eivät yleensä löydä puolisoa tuo aika voi venyä vuosikymmeniksi.
Hikokomori-ilmiöön liittyy myös häpeää, ilmiötä ei katsota nuoren syyksi vaan koko perheen epäonnistumiseksi. Tällaista nuorta piilotellaan kotona, eivätkä naapuritkaan välttämättä tiedä kotona majailevasta nuoresta. Äiti hoitaa kauppareissut ja kodin hoidon, taloudellinen tuki tulee perheeltä. Hikikomorit ovat hiljaisia ja elävät poissa muiden katseilta.
Ilmiön taustalle on ajateltu muun muassa japanilaisen kulttuurin suorituspaineita ja opiskelun vaativuutta. Samat syyt löytyvät myös Etelä-Korean hikikomori-ilmiön takaa. Toisaalta hikomoreja on etsitty ja löydetty kaikista länsimaista.
Japanissa odotetaan pelonsekaisesti 2030-lukua. Puhutaan 80/60-ilmiöstä. Tuolloin hikimorien vanhemmat alkavat olla vanhuksia ja elämän ehtoopuolella, ja ensimmäisen sukupolven hikikomorit puolestaan saavuttavat eläkeiän. Hikikomorien tarkkaa määrää ei tiedetä mutta eräiden arvioiden mukaan heitä voi olla miljoona, jopa mahdollisesti kaksi miljoonaa. Suomen väkilukuun suhteutettuna miljoona hikikomoria vastaisi noin 40 000 ihmistä.
Suomessakin on Haasion mukaan hikikomoreiksi itsensä identifioivia ihmisiä, yleensä nuoria miehiä. Juuri heitä on tähän mennessä tutkittu. Tutkimuksen materiaalina on ollut yleensä edellä mainittu Ylilaudan Hikikomero keskustelufoorumi, jossa he voivat keskustella elämästään anonyymeinä.
Heille on kehkeytynyt vähintään oma (kielellinen) alakulttuurinsa. Suomessa hikikomorit ovat hikkyjä. Halveksimiaan ammattikoulun bensankatkuisia nuoria he kutsuvat bensalenkkareiksi, velhot ovat puolestaan poikuutensa varjelleita yli kolmekymppisiä. Tavallisia ihmisiä he kutsuvat normoiksi.
Suomalaiset hikikomorit eroavat japanilaisista siinä, että he asuvat yleensä omillaan ja yksin. Lisäksi mielenterveyden häiriöt nousevat ko. foorumin keskusteluissa esille selkeämmin kuin Japanin vastaavilla foorumeilla. Suomessa perheen roolin taloudellisena tukijana on ottanut sosiaaliturva.
Hikikomerin määritelmiä on varmasti lukuisia. Japanilainen psykologi A.R. Teo on vuonna 2013 määritellyt hikikomoreiksi sellaiset (yleensä miespuoliset) henkilöt, jotka ovat vetäytyneet kaikista sosiaalisista kontakteista vähintään kuuden kuukauden ajaksi. Hänen mukaansa kyse ei ole mielenterveyden häiriöstä, vaikka sosiaalisesti vetäytyneillä voi tietenkin sellaisia olla. Ystävyyssuhteet ovat myös hiipuneet eivätkä hikikomorit myöskään opiskele tai käy työssä. Japanin viranomaisten virallinen määritelmä on samankaltainen.
Hikikomori-ilmiön suhde mielenterveyden häiriöihin on kiinnostava. Suomalaiset hikikomorit kertovat usein mielenterveyshuolistaan. Avun hakeminen ja saaminen niihin on kuitenkin haasteellista, koska hoitopaikkaan lähteminen on monesti vaikeaa. Lisäksi hikikomorit suhtautuvat hoitaviin tahoihin epäluuloisesti, ja hoitoon sitoutuminen on usein huonoa.
Japanissa mielenterveyden häiriöihin liittyy edelleen paljon stigmaa. Eräässä tutkimuksessa japanilaisista hikikomoreista noin 35 % täytti jonkin DSM-diagnoosin kriteerit. Japanissa on puhuttu sekundaarisista hikikomoreista, mikäli mielenterveyden aiheuttaja on eristäytymisen juurisyy. Kaikki japanilaiset tutkijat eivät katso heitä toisin sanoen ”puhtaiksi” hikikomoreiksi.
Ilmiön yleisyyden takia sen ratkaisemiseksi on esitetty erilaisia lähestymistapoja. Mikäli ilmiö nähdään psykiatrisena sairautena, luonnollisesti erilaiset lääkehoidot ja terapiat nousevat keskustelussa esille. Termin aikoinaan keksinyt Saito Tamaki ehdottaa mahdollisimman nopeaa ilmiöön puuttumista. Hänen mukaansa jotakin pitäisi tehdä jo kahden viikon eristäytymisen jälkeen, koska kaksi viikkoa muuttuu helposti kahdeksi kuukaudeksi ja huomaamatta kahdeksi vuodeksi.
Japanissa ja Etelä-Koreassa on kehitetty erilaisia sosiaalisen kuntoutuksen palveluja kuten leirejä, joilla esimerkiksi kännykän käyttö on kielletty ja joissa on asuntolatoimintaa kotoa pois muuton tukemiseksi. Kuntoutusohjelmaan voi kuulua keskustelutukea, ryhmiä, tuettua kaupassa käyntiä, sosiaalisten taitojen uudelleen opettelua sekä työpaikan etsimistä ja erilaisia luovia workshoppeja. Kaikki hikikomorit eivät kuitenkaan hakeudu kuntoutukseen vaan kokevat erakoitumisen ainoaksi vaihtoehdoksi.
Takkusen ja Malmivaaran tutkimuksen mukaan suomalaiset hikikomorit voidaan jakaa kolmeen ryhmään, komeron vangeiksi, erakoiksi ja kuntoutujiksi. Ensin mainitut haluavat integroitua yhteiskuntaan mutta heillä ei ole välineitä siihen. Viimeksi mainitut ovat jo mahdollisesti kuntouttavassa työssä tai ammatillisen kuntoutuksen palveluissa. Erakot eivät koe tarvetta muutokseen. Heidän aineistossaan komeroitumisen aikajänne oli kolmesta peräti 33 vuoteen.
Onko kyseessä kehittyneiden Aasian maiden oma kulttuurioireyhtymä vaiko modernin teknologian mukanaan tuoma ja internetin mahdollistama uusi globaalinen ongelma? Väittelyä voi käydä moneen suuntaan. COVID-19-pandemia on saattanut kiihdyttää ilmiötä.
Ennaltaehkäisyn merkitys nousee esiin kaikissa lukemissani artikkeleissa ja Haasion kirjassa sekä oppilaitosten merkitys korostuu tässä. Oppivelvollisuuden jatkaminen kahdella vuodella Suomessa tuo ainakin periaatteessa kaksi vuotta lisäaikaa eristäytyvien, yksinäisten, kiusattujen ja pääasiassa kotona viihtyvien nuorten huomioimiseen, tukemiseen ja kuntoutukseen ohjaamiseen.
Jari Turunen
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
