Muistatko 90-luvun televisiopelin missä Hugo-peikko herätteli pelaajia huudoin "Herää pahvi, nyt on tosi kyseessä!". Silloin Hugo oli jo ajamassa resiinalla rotkoon tai vastaan tulevaa junaa päin.
Nyt minä huudan teille poliitikot: Herää pahvi, nyt on tosi kyseessä!
Tämä resiina – meidän julkinen terveydenhuoltomme – on ajamassa talla pohjassa kohti rotkoa. Nyt on viimeisiä hetkiä vaihtaa raidetta tai muuten voimmekin vain vilkuttaa iloisesti ja nauttia vapaapudotuksesta.
Hiljaista priorisointia ei pidä enää sallia.
Koko 2000-luvun erikoissairaanhoidon menot ovat kasvaneet. Tämä on ymmärrettävää, sillä jatkuvasti tulee hienostuneita tutkimusmenetelminä, uusia lääkkeitä sekä mahdollisuuksia tutkia ja hoitaa aiemmin selittämättömiä sairauksia. Myös lääkemenot ja pitkäaikaishoidon menot ovat kasvaneet.
Samaan aikaan perusterveydenhuollon kulut ovat pysyneet ennallaan.
Erikoissairaanhoidon erikoistuessa yhä syvemmälle yksittäisten sairauksien hoitoon, kontrolleja ja muuta jatkohoidon vastuuta siirretään perusterveydenhuoltoon. Väestön ikääntyessä tarvitaan kuitenkin yhä enemmän palveluita myös tavanomaisten sairauksien ehkäisyyn ja hoitoon. Nuoret ja lapset tarvitsevat muuttuvassa maailmassa varhaista tukea ja hoitoa, joiden puutteet voimme nähdä nyt pahoinvoinnin kasvuna.
Me olemme jo vuosia tehneet priorisointia piilossa julkiselta keskustelulta. Olemme priorisoineet erikoissairaanhoitoa yli perustason. Ongelmat tulevat nyt näkyviksi, kun myös erikoissairaanhoito on ajautumassa umpikujaan.
On tosiasia, että jos nykyinen hoidon valikoima ja taso halutaan säilyttää, terveydenhuolto tarvitsee lisää rahaa. Hyvinvointialueita on kehotettu kehittämään palveluitaan, mutta jo vuosikausia nyljettyä systeemiä ei voi enää merkittävästi tehostaa – ainakaan perusterveydenhuollossa löysää ei ole. Alijäämä ja toive palveluiden tehostamisesta eivät ole samassa mittakaavassa. Priorisoinnin saralla palveluvalikoimaneuvosto (PALKO) tekee arvokasta työtä, mutta volyymi ei riitä taklaamaan ovelle vyöryviä ongelmia.
Nyt tarvitaan rehellistä, avointa ja julkistakin keskustelua priorisoinnista.
On tarpeen määrittää, mitä voimme hoitaa, kuinka pitkälle tutkia ja mihin kohdentaa rajalliset resurssit. Jos julkista terveydenhuoltoa ei rahoiteta tuntuvasti nykyistä enemmän, meidän täytyy olla valmiita karsimaan jostain. Fiatin hinnalla ei saa Volvoa. Joko täytyy rehellisesti ja avoimesti todeta, ettei ole varaa sellaiseen terveydenhuoltoon kuin haluaisimme, tai sitten täytyy etsiä rahaa.
Kukaan ei halua sanoa, että me emme anna parasta mahdollista hoitoa potilaalle. Kuitenkin, jos emme avoimesti priorisoi, me teemme sitä hiljaisesti nitistämällä jatkuvasti perustason hoidosta ja ennaltaehkäisystä.
On tosiasia, että jos nykyinen hoidon valikoima ja taso halutaan säilyttää, terveydenhuolto tarvitsee lisää rahaa.
Haluan tietää, kuka päättää, mitä tai kenen sairautta ei hoideta, kun rahat eivät hyvinvointialueella riitä?
Nämä eivät ole ainoastaan lääketieteellisiä päätöksiä, koska lääkärin etiikka velvoittaa hoitamaan ja lievittämään kärsimystä niin kauan kuin siihen on mahdollisuuksia. Sen vuoksi tarvitaan julkista keskustelua siitä, mitä halutaan priorisoida ja mitä ei.
Lääkäreitä tulee kuulla keskustelussa, jotta voidaan tehdä valistuneita päätöksiä, mutta tätä keskustelua ei voi käydä yksin terveydenhuolto, eikä sellainen priorisointi kuulu yksittäisille lääkäreille, erikoisaloille tai vastuualueille.
Niin inhottava keskustelu kuin se onkin, se on joko käytävä tai oltava valmis tuntuvasti lisäämään rahoitusta terveydenhuoltoon. Keskustelua täytyy käydä asiantuntijoiden mutta myös poliitikkojen toimesta – niiden, jotka päättävät paljonko rahaa hyvinvointialueilla on.
Näkymätöntä, hiljaista priorisointia ei pidä enää sallia.
Kirjoittaja on LT, työterveyshuollon ja terveydenhuollon erikoislääkäri, jolla on vakuutuslääketieteen ja lääkärikouluttajan erityispätevyys. Lisäksi hän on professiojaoksen jäsen ja Tampereen professiovaliokunnan puheenjohtaja.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
