Hei vanhus! Ja hei myös sinä vanhuksen omainen!
Missä te olette? Olen etsinyt teitä, koska minulla on ehdotus.
Olette varmaan viimeistään nyt huomanneet, että valtio ei aio pitää teistä huolta.
Kaikki sote-alueet vähentävät hoitopaikkoja ja nostavat hoitoon pääsyn kriteereitä niin, että hoitoon pääsee ehkä pari viikkoa ennen kupsahdusta. Meidän pitää siis selvitä tästä jotenkin yksin. Tai ei siis yksin – vaan yhdessä, toisiamme auttaen.
Minulla on siis ehdotus. Se ei ratkaise kaikkea, mutta se on sellainen pieni juttu mitä minä voisin tehdä.
Oletko siis yksi niistä senioreista, jotka tykkäävät hyvästä vanhanaikaisesta kotiruoasta? Hyvä juttu. Minä nimittäin osaan valmistaa sellaista. Karjalanpaistia, kaalilaatikkoa, kalakeittoa – sano vain mistä tykkäät. Minä myös tykkään laittaa ruokaa eikä sen valmistaminen ole ongelma – laitan ruokaa lapsille melkein joka päivä, joten voisin vain tehdä vähän isomman annoksen ja tuoda osan sinulle.
Vastapalvelukseksi voisit antaa minulle jonkin vaatimattoman summan, jolla saisin katettua kustannuksia. Jos asut lähellä, voisin heittää ruoan sinulle ja jäädä vaikka hetkeksi juttelemaan. Mikäs sen hauskempaa kuin tutustua uusiin ihmisiin.
Tarvitsisin kyllä vähän muutakin. Tarvitsisin esimerkiksi nettisivuston, josta löytäisin sinut. Siinä sinulla tai lähiomaisellasi voisi olla profiili ja tietoa siitä missä asut, miten sinut saa kiinni ja vaikkapa tietoa siitä millaista apua tarvitset arkeesi.
Toinen asia, mistä olisi hyötyä, olisi jos samalla sivustolla olisi muita kaltaisiani, eli vapaaehtoisia auttajia. Jos en esimerkiksi itse pääse tuomaan sinulle ruokaa, voisin katsoa lähiseudulta jonkun, joka voisi tuoda sen sinulle.
Kuvittele, jos meitä vapaaehtoisia olisi tuollaisessa palvelussa vaikkapa kymmenentuhatta. Se merkitsisi jo jotakin.
Pian lehdistö kirjoittaisi, että Suomi ei ole vain maailman onnellisin maa, vaan Suomessa on myös maailman parhaiten ruokittu senioriväestö.
Olen ajatellut sukupolveasi viime aikoina muutenkin. Äitini on syntynyt 1940-luvulla. Hän kertoi, että silloin kun hän oli nuori, kylällä tehtiin paljon töitä talkoina. Silloin oli kuulemma vähemmän ruikutusta ja enemmän tekemistä.
Minä olen syntynyt 1971 ja pakko myöntää, etten ole koskaan ollut minkäänlaisissa kylätalkoissa. Sellaisia ei ole ollut. Mutta, mitä ehdotan, on eräänlainen talkoo. Olisi kiva kokea sellaista. Olisi fiilis, että puhalletaan yhteen hiileen ja että yhdessä tästä selvitään.
Mitä tulee omaan sukupolveeni, voisimme tehdä mitä osaamme. Nimittäin tuo sivusto, jonka kautta löysin sinut – voisimme patentoida ja brändätä sen. Sitten voisimme myydä konseptia ja lisenssejä ympäri maailman. Ihmiset Espanjasta Japaniin löytäisivät konseptimme kautta hyvän sydämensä ja veisivät misokeittoa tai paellaa naapurin vanhukselle.
Jos onni olisi myötä, ansaitsisimme pian miljardeja. Valtio saisi verotuloja, joilla voisi rakentaa vaikkapa palvelutaloja.
Nyt kun tarkemmin ajattelen, te vanhuksethan olette loputon startup-pöhinän lähde. Mitä kaikkea voisimmekaan kaupallistaa: asumisen, seuranpidon, kommunikaation, kuljetuksen ja etävalvonnan. Puhumattakaan tekoälyavusteisista diagnooseista ja muista lääketieteellisistä innovaatioista.
Valtio ei tajuakaan, minkä virheen se tekee, kun se näkee teidät vain menoeränä. Minä näen innovaatioita, jotka parantavat teidän elämäänne ja luovat meille nuoremmille työpaikkoja.
Bravo! Kun maailma kerran harmaantuu, miksi emme tekisi siitä elinkeinoamme.
Mutta kerrohan nyt se osoitteesi. Voin piipahtaa illemmalla ja tuoda pari annosta kaalilaatikkoa. Se on minun bravuurini.
Kirjoittaja on Porvoossa asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
