Keskustelu harhailee säässä ja tulevassa kylmässä vuodenajassa. Jään rikkoo suomalaisen kertoma hauska tarina maanmiehistään seisomassa talvisella bussipysäkillä, tasaisin välimatkoin: ”We need our personal space, you know.” Molemmat nauravat. Leppoisa suomalainen hymyilee rakkaudella stereotyyppiselle kansalleen ja itselleen. Kaskun jälkeinen hiljaisuus kestää hiukan kauemmin kuin on ulkomaalaiselle luontevaa, kunnes suomalainen rikkoo sen, vakavoituen. ”The cold is ok, but the darkness, that’s the hardest, you know.” Katse tuijottaa hetken kaukaisuuteen ikkunan läpi, kunnes terävöityy: ”But why did you come to Finland?”
Jokainen tuntemani ulkomaalaistaustainen tutkija kohtaa perustelujen penääjiä. Miksi ihmeessä Suomeen? Olisithan voinut Kaliforniaankin mennä! Jos ilmenee, että henkilöllä ei ole suomalaista puolisoa eikä hän edes ole etsimässä perhetaustansa suomalaisia juuria, alamme miettiä, missä on vika. ”Ei tainnut pärjätä maailman markkinoilla.” Olen tavannut epäilevää asennetta etenkin akateemisissa piireissä, vaikka kansainvälistyminen on yliopistojen kärkitavoitteita. Firmoille sen sijaan parhaiden kansainvälisten kykyjen rekrytointi on arkipäivää.
Luonnontieteiden tutkimuksen kehitys tällä vuosituhannella on ollut huimaa. Olemme kyenneet hyödyntämään ainutlaatuista terveydenhuoltoverkostoamme, rekistereitä ja väestön genetiikkaa tavalla, joka hakee vertaistaan. Infrastruktuurimme on kehittynyt, laitekanta erinomainen, tutkijayhteisöt kansainvälisesti tunnettuja, tutkimuslaitostemme laatu houkutteleva. On aika todeta, ilman kehuskelun nuottia: meistä on tullut niin hyviä, että maamme on sellaisenaan houkutteleva.
Mitä maahanmuuttajat itse ajattelevat? Brasilialainen ja turkkilainen tutkija aloittivat spontaanin keskustelun siitä, kuinka kaikki on täällä ”just so straightforward!”. Yhteiskunta toimii, ihmisten sanaan voi luottaa, lapset saavat hyvän koulutuksen. Ilma puhdasta, luonto vehreä. Palkkakin on riittävä, ja se tulee tilille joka kuukausi. Kilpailu rahoituksesta on tiukkaa, mutta hakijoita silti vähän verrattuna maihin, joissa asukkaita on kymmen- jopa satakertainen määrä. Varsin tyytyväistä porukkaa siis.
Entäpä sää? Taannoisessa hyväntuulisessa keskustelussa eteläisistä maista Suomeen saapuneet tutkijat kilvan manasivat maamme tämänvuotista lämmintä kesää. ”Lähdin pakoon kuumuutta, ja nyt täällä on samanlaista!” Hersyvästi naurava joukkio totesi yksin tuumin: ”Tulisipa syksy.”
Sisimmässämme asuva aito hämmästys siitä, että kukaan haluaisi tulla maahamme vapaaehtoisesti, olisi hellyttävää, ellei se olisi vaarallista. Ulkomaalaistaustaisten ryhmänjohtajien verkostossa nousee säännöllisesti esiin kysymys, arvioidaanko heitä yhdenvertaisina. Miksi kilpaillun rahoituksen piiriin pääsee vain harva? Kannattaako suomalaisilta säätiöltä hakea rahoitusta? Pelkästään se, että asia on noussut esille, edellyttää sen vakavasti ottamista. Haastankin käynnissä olevan #eisyrji-kampanjan ulottamaan tasa-arvokeskustelunsa ulkomaalaistaustaisiin yliopistotutkijoihin ja selvittämään heidän urakehitystään verrattuna suomalaisiin.
Hyvät ja huonot kokemukset leviävät maailmalla tehokkaasti. Meillä on vastuu.
Anu Wartiovaara
Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja kliinisen molekyylilääketieteen professori Helsingin yliopistossa.
Julkaistu Lääkärilehdessä 37/2018.
