Muiden länsimaalaisten tavoin suomalaiset käyttävät paljon muitakin kuin lääketieteellisiä hoitoja terveytensä ylläpitämiseksi ja sairauksiensa nujertamiseksi. Tieteellistä tutkimusnäyttöä näiden hoitojen tehosta ja turvallisuudesta ei yleensä ole, ja suomalaiseen lääkärikoulutukseen on toistaiseksi kuulunut vain vähän opetusta niiden tutkitusta tehosta ja turvallisesta käytöstä. Suomessa suositeltu termi uskomuslääkintä ei ole synonyymi kansainvälisesti vakiintuneelle termille CAM (complementary and alternative medicine), sillä kaikki CAM-hoidot eivät ole uskomuslääkintää.
CAM-hoitoihin luetaan kuuluvaksi suuri joukko hoitoja, jotka eivät yleensä kuulu länsimaiseen lääketieteeseen. Näitä ovat mm. kasvirohdokset ja ravintolisät, manuaaliset hoidot, rentouttavat ja meditatiiviset harjoitukset sekä homeopatia, kiinalainen lääketiede ja intialainen ayurveda. Viime vuonna julkaistussa suomalaistutkimuksessa 35 prosenttia suomalaisista oli edeltäneen vuoden aikana käyttänyt jotain tällaista hoitoa; suosituimpia olivat manuaaliset hoidot. Suurin osa hyödyntää niitä lääketieteellisen hoidon tukena, täydentävänä hoitona. Yleisimpiä käyttöaiheita ovat iho-oireet ja tuki- ja liikuntaelimistön vaivat.
CAM-hoitojen luvataan tarjoavan lääketiedettä kokonaisvaltaisemman lähestymistavan ihmisen terveysongelmiin, mutta Lääkäriliiton Lääkäripaneelissa 2016 vain alle kolmannes vastaajista oli täysin tai osittain samaa mieltä tämän väittämän kanssa. Paneelin mukaan lääkärit suhtautuvat erityisen kriittisesti henkiparannukseen, homeopatiaan ja reikihoitoon, jotka kaikki ovat vailla tieteellisesti todistettavissa olevaa toimintamekanismia. Sallivammin lääkärit suhtautuvat akupunktioon ja manuaalisiin hoitoihin, joita antavat nimikesuojatut terveydenhuollon ammattihenkilöt.
Kansainvälisen meta-analyysin mukaan vain kolmasosa ravintolisiä ja kasvirohdoksia käyttävistä kertoo niistä lääkärille. Näiden valmisteiden käyttöön voi liittyä yhteisvaikutusten ja suoranaisten haittavaikutustenkin vaara, vaikka moni olettaa luontaistuotekaupan valmisteiden olevan turvallisia. Tärkeimmät syyt olla kertomatta asiasta lääkärille ovat se, ettei lääkäri kysynyt, ja potilaan pelko, ettei lääkäri hyväksyisi tällaisia hoitoja. Lääkäri taas saattaa vältellä aihetta, koska kokee asiantuntemuksensa puutteelliseksi.
Lääkärin vuorovaikutustaitojen vaikutusta CAM-hoitoja koskevaan keskusteluun on tutkittu eniten syöpäpotilailla. Roterin ym. aineistossa keskustelua käytiin enemmän vastaanotoilla, joiden kesto oli hiukan pitempi ja joilla toteutuivat potilaskeskeisyyden periaatteet, kuten potilaan aktiivinen osallistuminen ja keskustelu psykososiaalisista tekijöistä ja elämäntavoista. Faith ym. totesivat potilaskeskeisen vuorovaikutuksen vähentävän niin lääkärikontakteja välttelevää käyttäytymistä kuin CAM-hoitojen käyttöäkin.
Vaikkei lääkäri hyväksyisikään potilaan CAM-hoitojen käyttöä, olisi potilasturvallisuuden ja hyvän hoitosuhteen kannalta tärkeää keskustella siitä. Tueksi keskusteluun ja potilasohjaukseen lääkärit tarvitsevat lisäkoulutusta ja potilaskeskeiseen vuorovaikutukseen rohkaisevat työolot. Myös Lääkäriliiton ohjeessa vastaanottotoiminnan laadusta suositellaan kiinnittämään erityistä huomiota mm. potilaan yksilölliseen kohteluun, asioihin paneutumiseen, ajan riittävyyteen vastaanotolla ja potilaan mahdollisuuksiin vaikuttaa hoitoonsa. Onnistunut kohtaaminen voi pelastaa sekä lääkärin että potilaan päivän.
Kirjoittaja
Veera Salminen
syöpätautien erikoislääkäri
Tiedepääkirjoitus on julkaistu alun perin Lääkärilehdessä 32/2019.
