Vaikuttaa vahvasti siltä, että Suomen insinöörivetoinen hallitus ei ole oivaltanut lainvalmistelunkin olevan prosessi. Olisi toki vaivatonta, jos poliitikon aamuinen oivallus voitaisiin iltapäivällä kirjata sellaisenaan maan laiksi, mutta demokratiaa se ei olisi. Yhteiskunnallinen päätöksenteko on monimutkaisempaa kuin Juha Sipilän kakkaralla katsoen näyttää.
Hallitus on joutunut peruuttamaan koko joukon hosuen käynnistämiään hankkeita. Tällä se on syönyt omaa uskottavuuttaan. Kiitettävää on, että hallituksella on ollut kanttia tunnistaa ja tunnustaa virheensä. Näiltä osin konkreettiset vahingot ovat jääneet pieniksi.
Tekeillä oleva alkoholilain uudistus ei ole toistaiseksi törmännyt prosessuaalisiin eikä perustuslaillisiin ongelmiin. Sen sijaan se on perusteiltaan käsittämätön. Ikään kuin hallitus olisi ryhtynyt pelaamaan pullonpyöritystä, ja pullon kaula on joka kierroksella pysähtynyt osoittamaan joko alan teollisuuden tai kaupan suuntaan. Näiltä hallitus on sitten kysynyt, mitä saisi olla.
Uudistuksesta on todella vaikea löytää muita kuin lyhytnäköisiä kaupallisia tavoitteita. Juuri kun olemme vihdoin saaneet merkkejä alkoholin kulutuksen maltillistumisesta viinamaa Suomessa, hallitus haluaa kasvattaa alkoholin tarjontaa ja kulutusta. Tällaisen kehityksen yhteiskunnallisesti surulliset ja kalliit seuraukset eivät voi tulla kenellekään yllätyksenä.
Uudistusta kuulee perusteltavan normien purkamisella, joka on mielikuvaltaan myönteistä poliittista muotia. Pitäisi kuitenkin oivaltaa ero normien ja byrokratian purkamisen välillä. Tehoton paperisota ja hassut säännöt joutavat museoon. Tämä ei tarkoita, että yhteiskunnan pitäisi hävetä normiohjausta. Se on tärkeissä ja vaikuttavissa asioissa – kuten alkoholipolitiikka – välttämätöntä nyt ja tulevaisuudessa.
Hallitukselta on toistaiseksi osoittamatta, keiden tarpeita nykyinen alkoholin tarjonta ja saatavuus eivät kohtuudella tyydytä.
Uudistuksen väitetään parantavan työllisyyttä. Todisteet puuttuvat. Hallitus haluaa, että suomalaiset ostavat alkoholinsa entistä useammin päivittäistavarakaupasta, jonka valmiissa jakeluketjuissa lisäpullot liikkuisivat ilman sanottavaa työllistävää vaikutusta. Merkittävästi uskottavampaa työllisyyspolitiikkaa olisi sellainen normien purku, joka tukisi isojen ja pienten ruokapaikkojen (paino sanalla ruoka) aukioloa erityisesti viikonloppuisin. Samalla alkoholin käyttö voisi muuttua sosiaalisemmaksi ja ”syö, jos juot” -viisautta toteuttavaksi.
Hallitukselta on toistaiseksi osoittamatta, keiden tarpeita nykyinen alkoholin tarjonta ja saatavuus eivät kohtuudella tyydytä. Tällainen ryhmä saattaa löytyä kasvukeskusten ulkopuolella asuvien joukosta. Heidän palvelunsa parantamisen hallitus voisi aloittaa panemalla kuntoon omistamansa Postin.
Puhtaaksi magiaksi hallituksen aikeet muuttuvat, kun alkoholiuudistukseen liitetään sote-uudistus. Viinan kansanterveydelliset ja sosiaalihuollolle kasautuvat kustannukset tunnetaan. Lisäviinan aiheuttamat menot voidaan laskea. Samalla hallitus väittää voivansa toteuttaa sote-sektorilla miljardisäästöt. Hallituksen sote- ja alkoholiuudistus eivät kuulu samaan todellisuuteen.
Päätteeksi on hyvä todeta, että suurimmaksi saavutuksekseni raittiuden saralla on jäämässä yli 50 vuotta sitten saatu toinen palkinto koulun raittiuskilpakirjoituksissa. En siis kritisoi alkoholin käyttöä tai käyttäjiä, vaan vahvojen lobbaajien taloudellisia etuja toteuttavaa hallitusta.
Hannu Ollikainen
Kirjoittaja toimi Lääkärilehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2008–2016 ja tarkastelee nyt ajankohtaisia aiheita ja ikuisuuskysymyksiä maallikon näkökulmasta.
