Jokin aika sitten keskustelimme kollegani kanssa.
Tekstiviestein.
Jokin aika tarkoittaa muutamaa kuukautta tai vuotta ja vaihtelee kertojan iän plus uneliaisuuden mukaisesti.
Hän kysyi: ”Voisitko tehdä sen ja sen päivystyksen?”
Vastasin: ”Voisin.”
Sain vielä kiitosviestin joka sisälsi osapuilleen kahdeksan lausetta ja tusinan verran keltaisia naamoja. Niistä päättelin, että vastaukseni oli ollut mieluisa.
Pelkkä ”kiitos”, ”okei” tai ”hienoa” olisi riittänyt mainiosti. Enhän pelastanut lasta kuolemalta, pysäyttänyt ilmastonmuutosta tai aloittanut uutta nousukautta, vai mitä täällä oikein yritetään vihjailla, ja pitäisikö tätä viestittelyä vielä jatkaa?
Jäin hetkeksi hämilleni, mutta melko nopeasti huomasinkin olevani vain kuivakka, pahasti jäykistynyt, keski-ikäinen, akateemisesti koulutettu perheenisä, jolla on käynnistynyt aikaa sitten täysin hallitsematon korvakarvojen kasvu, eikä silloin ole mitään syytä olla hämillään. Lisäksi ymmärsin, että näinä aikoina on aivan tavallista, että ikäiseni kollegat lähettelevät toisilleen turhanpäiväisiä viestejä, jotka ovat nuolenpääkirjoituksen ja Agricolan alkukielen välimuotoa; jonkinlaista esperantoa, jossa sanat, nuo kulttuurimme lakastuvat kukkaset, saattavat jäädä vähemmistöön tai usein kokonaan pois. Ja vieläpä sen, että tällä menolla sopeutumiseni keskusteluihin esimerkiksi auton, kodin, puhelimen, tekoälyn ja etenkin ihmisälyn kanssa tulisi muodostumaan vaikeaksi, ellen hyvin nopeasti opettelisi nykysymbolien merkitystä – uutta kieltä – saatikka jättäisi tapaani väheksyä tuollaista touhua ja pitää joka väliin hymiöitä tunkevia ihmisiä jopa hieman yksinkertaisina.
Keskustelin sitten asiasta erään ystäväni kanssa, ja esiin tuli sellainenkin näkökulma, että keltainen hymynaama – tai keltainen naama, joka hymyilee, mutta samalla itkee tai naama joka hymyilee ja samalla itkee, vaikka sillä on sydämet silminä ja lisäksi kissan korvat – olisi usein hyvä laittaa viestien perään, jos vähääkään muuten jäisi epäilystä siitä, ymmärtääkö vastaanottaja, mitä lähettäjä on sanallisella kuvailullaan tarkoittanut.
Siitä ymmärtää.
Ettei tulkitsisi kiitosta sarkasmiksi (keltainen hymynaama kyyneleet silmissä) – ja koska haista ite tarkoittaa: niin minäkin sinua (kaksi vaaleanpunaista sydäntä joista toinen on toista pienempi).
Sillä maailmassamme väärinymmärrysten vaarat ovat todellisia.
Kävi myös mielessäni, voisiko kyse olla yliselitetystä ajastamme?
Sitä pohdin erityisesti lukiessani Hanya Yanagiharan vajaat tuhatsivuisen amerikaneepoksen, joka on kuulemma ilman hymiöitäkin ravistelevan upea, ja ravistelihan se, mutta jossa selitetään ja selitetään ja selitetään hahmojen tekoja ja ajatuksia niin pitkälle, ettei tulkinnan varaa kerta kaikkiaan jää lainkaan, jolloin väitän, että lukijan oletetaan olevan vain lukija, hölmistynyt ja tahdoton vastaanotin. Ja että sanat ja lauseet joissa todetaan jotain ytimekkäästi eivät taida enää riittää meille, ellemme uskalla ottaa sitä riskiä, että vastaanottaja tulkitsee näkemänsä niin kuin lystää?
Hui.
Vai voisiko vain olla niin, että yksittäisen ortopedin (vasara ja luu) kannattaisi suhtautua (salama) avoimemmin (joku eläinhahmo joka on pörröinen) ns. posin kautta (peukalo) uusiin ja kiehtoviin (hymyitkunaama) ilmiöihin (sydän)?
Kiitos.
Kirjoittaja:
Roope Sarvilinna
Kirjoittaja on espoolainen ortopedi ja kirjailija
Julkaistu Lääkärilehdessä 19/2018.
