Hämmentyneenä olen seurannut julkisuudessa käytävää eutanasiakeskustelua, joka nyt uuden kansalaisaloitteen myötä on jälleen saanut ilmaa siipiensä alle. Minulla ei ole erityisen jyrkkää kantaa, ymmärrän molempien osapuolien näkemyksiä oikein hyvin. Itse pidän kuolevien potilaiden hoitamista palkitsevana, mutta tavattoman raskaana. Kuolinapua en toivoisi joutuvani antamaan. Hämmentävintä minusta on se, että yhtäkkiä kaikkialla puhutaan ihmisen oikeudesta kuolemaan. Todellisuudessa – näin ainakin omat kokemukseni työelämästä kertovat – tätä oikeutta ei kovin innokkaasti haluta käyttää.
Pappina työskentelevä ystäväni mietti joskus, että jokaisen papin tulisi osana koulutustaan osallistua puutyökurssille, jossa askarreltaisiin oma ruumisarkku. Näin oman käsityönsä äärellä joutuisi väkisin pohtimaan suhdettaan kuolemaan. Olen jäänyt miettimään samaa myös lääkärien osalta. Kuolema on niin tiiviisti mukana lääkärin työssä, että meidän kaikkien tulisi työstää omaa suhdettamme kuolemaan, mielellään jo ammatti-identiteetin kehittymisen varhaisvaiheessa. Ehkä arkun veistely voisi olla kirurginen tapa hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä?
Eutanasian laillistamista tunnutaan nyt toivovan läpi yhteiskunnan. Minä ihmettelen, keitä nämä ihmiset oikein ovat. Omassa työssäni olen kohdannut lähinnä sellaisia potilaita, mutta ennen kaikkea omaisia, jotka pyytävät, toivovat, rukoilevat, vaativat ja uhkailevat saadakseen lisää tutkimuksia, uusia hoitoja, vielä yhden mahdollisuuden. Suurinta osaa meistä on varmaan uhkailtu oikeustoimilla ja olemme saaneet olla huonon omantunnon purkautumisen sylkykuppina. Kaikki tämä on hyväksytty kuuluvaksi lääkärin työhön. Nyt meiltä odotetaankin aivan uutta askelta: aktiivisen kuolinavun antamista. Jos tähän asti keskustelut kuolevan potilaan omaisten kanssa ovat olleet vaikeita, niin helpottuvatkohan ne eutanasian tullessa asialistalle mukaan?
Toivoisin eutanasiaa koskevan lakialoitteen avaavan laajempaa yhteiskunnallista keskustelua suhteestamme kuolemaan. Minusta nimittäin tuntuu siltä kuin suuri osa ihmisistä olisi erkaantuneita kuolemasta, jotenkin vieraantuneet siitä ajatuksesta, että se on jokaisella meistä edessä. Meidän lääkäreinä tulisi nopeasti varmistua siitä, että oma käsityksemme kuolemasta on kunnossa. Jos lääkäri näkee kuoleman vihollisena, jota vastaan tulee taistella kaikin mahdollisin keinoin hautaan asti, ei hänestä ole kuolevalle potilaalle kanssakulkijaksi, eikä vaikeiden päätösten tekijäksi. Liian kevyestikään ei voi kuolemaan suhtautua, tai menettää muutakin kuin potilaan. Lääkärin pitää olla paitsi lääketieteen, myös kuoleman ammattilainen.
Kirjoittaja
Sohvi Mäntykoski
yleislääkäri
Kuva: Kimmo Brandt
