Olen tilastotieteilijänä seurannut keskustelua COVID-19 -toimista välillä vähän kummastuneena. Minun silmissäni onnistunut epidemian torjunta on lähinnä todennäköisyyslaskentaa. On vältettävä isoja riskejä eikä kannata kantaa murheita olemattoman pienistä.
Tarkemmin sanoen tulisi keskittyä kustannustehokkaisiin toimiin eli verrata riskin suuruutta sen torjumisen haittoihin. Suurin kustannuksin ei kannata torjua olemattoman pieniä riskejä. Jotkut riskit on hyväksyttävä.
Minun oli vaikea ymmärtää monen maan käyttöön ottamia ulkonaliikkumiskieltoja. Ei ole hyvä ahtautua keskustan täpötäydelle kävelykadulle, mutta tartunnan riski normaalin kävelyn tai lenkkeilyn aikana on mitätön. Tämän määräyksen terveysvaikutus taisi olla negatiivinen, sillä liikkumattomuus on pahaksi kaikille.
Kesällä HUS-piirissä testatuista lapsista positiivisen näytteen antoi yksi kolmesta tuhannesta. Yksi positiivinen tulos maksoi siis 600 000 euroa. Päiväkoti-ikäisten nuhanenien kohdalla osumia oli vielä selvästi vähemmän.
Lapsille itselleen tauti on yleensä harmiton. Lisäksi lapset näyttävät tartuttavan sitä aika vähän, koska heillä itsellään ei juuri ole oireita. Niukkaa testauskapasiteettia olisi voinut käyttää toisinkin.
Jotta voitaisiin tukeutua todennäköisyyksiin, pitäisi tietää, missä olosuhteissa virus leviää. Enemmistö tartuntalähteistä jää yhä pimentoon. Joukkoliikenteestä ei ole löytynyt tartuntoja, mutta niitä voi hyvinkin olla noissa tuntemattomiksi jääneissä tapauksissa.
Kännyköihin ladattava koronavilkkuohjelma on tehty yksityisyyden suoja edellä. Kaikilla hyvillä asioilla on hintansa. Kun ohjelma kertoo ainoastaan, että olet ollut sairastuneen lähellä, mutta ei kerro koska ja missä, emme edelleenkään saa tietää, missä olosuhteissa tartuntoja tapahtuu.
Se esimerkiksi tiedetään, että uskonnollisissa tilaisuuksissa virus leviää hyvin, eikä se katso uskontoa. Niissä rukoillaan ja lauletaan kovalla äänellä. Saksassa virrenveisuu on jumalanpalveluksissa kielletty, meillä ei ole.
Tartuntatautilaki pitäisi uudistaa. Nykyisellään se lähtee liiaksi yksilöstä. Tarkoituksena on estää tartunnan saanutta levittämästä tautia. Niinpä tartuntatautilääkärin on tehtävä päätös yksilökohtaisesti. Kun epidemian hoito on todennäköisyyksien hallitsemista, pitäisi olla mahdollisuus rajoittaa toimintaa kokonaista ryhmää ajatellen. Tämä ei taida ehtiä tähän epidemiaan, koska ajattelutapa koko laissa pitäisi kääntää ympäri. Silti lain uudistaminen kannattaa, sillä tämä ei valitettavasti taida olla viimeinen epidemia.
Karanteeniin määrätyllä on oikeus täyteen palkkaan Kelan maksamana. Minusta sen ei pitäisi koskea niitä, jotka ovat tietoisesti matkustaneet maahan, johon on kehotettu olemaan matkustamatta. Tätä ei voi verrata siihen, että hoidetaanhan itse aiheutettuja sairauksiakin.
Lopuksi vähän vanhojen muistelua. THL:n asiantuntijat arvioivat keväällä, että COVID-19-taudin tapauskuolleisuus olisi noin kaksi promillea. Tätä pidettiin skandaalimaisena aliarviona. Muut esittivät kymmenkertaisia arvioita. Viime aikoina kuolleisuus suhteessa tartunnan saaneisiin on laskenut niin reippaasti, että THL:n keväällä esittämä arvio taitaa olla kohdallaan.
On sanottu kuolleisuuden alenemisen johtuvan siitä, että toisin kuin keväällä, enemmistö sairastuneista on nuoria. Minäpä luulen, joskaan kukaan ei sitä tiedä, että nuorten osuus oli keväällä aivan yhtä korkea. Silloin testiin otettiin vain voimakkaita oireita saaneita. Nuorten tartunnat jäivät havaitsematta. On vaikea uskoa, että nuorilla olisi sosiaalista kanssakäymistä vähemmän kun vanhoilla.
Osmo Soininvaara
Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti ja tietokirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 37/2020.
